– Jotkut sanovat, ettei siinä tunne kuin aseen rekyylin, mutta kyllä se pysäyttää hetkeksi aikaa, Topi Huhtala kuvailee.
Rekyylillä tarkoitetaan liikettä, joka syntyy luodin laukaisusta ja kiskaisee asetta voimakkaasti vastakkaiseen suuntaan. 27-vuotiaalle Huhtalalle rekyyli tuli tutuksi Ukrainassa, jonne hän lähti vain muutama viikko Venäjän hyökkäyssodan alkamisen jälkeen.
Huhtala kertoo vuodestaan Ukrainassa Yle Perjantain jaksossa Miten sota muuttaa meitä?
– Eka kerta on kaikista vaikein, ja se jää aina päähän, mutta kyllä siitä jatketaan eteenpäin. Loppujen lopuksi siitä tulee arkipäivää, Huhtala vastaa, kun juontaja Sean Ricks kysyy, miltä tappaminen tuntuu.
– Joskus on jäänyt uhrin kasvot mieleen. En kuitenkaan rupea miettimään niitä sen enempää. Se olisi itsensä kiusaamista.
Huhtala kertoo suhtautuneensa venäläissotilaiden surmaamiseen työnä.
– Kyllä se toimenkuvaan kuului. Se oli yksi työtehtävä, ja se toteutettiin silloin, kun se oli tarpeellista.
Huhtala ei kuitenkaan tahtoisi, että ihmiset pitäisivät häntä kylmänä murhaajana.
– Olen aina ollut lempeä, hulivilipoika. Harmittaa, että jollakulla olisi sellainen mielipide meikäläisestä, että olisin joku tunteeton psykopaatti. Niin asia ei ole.
Kenestä tahansa ei kuitenkaan ole taistelijaksi, vaikka jokaisesta on sotilaaksi, Huhtala sanoo.
– Siellä se on niin, että se olet joko sinä tai hän.
”Minunlaisellani äijällä on rajalliset mahdollisuudet Suomessa”
Sotajutut eivät ole sisäsiistiä kuunneltavaa. Huhtala oli pahoissa paikoissa, sellaisissakin, joissa kranaatit räjähtelivät lähellä ohimoa. Kuolemasta ja ruumiista tuli tavanomaista ja päivittäistä: joukkosidontapaikoilla kuolleet sotilaat riisuttiin varustuksesta keskellä lattiaa ja käärittiin säkkeihin odottamaan kuljetusautoa.
Totta kai Huhtalaa pelotti. Hän vain kanavoi sen selviytymisvaistoksi.
– Pärjäsin sotilaana todella hyvin. Takaraivossa oli tiedossa, että tämä on se homma, missä olen todella hyvä. Se oli yksi syy siihen miksi lähdin. Halusin todistaa itselleni, että minä pystyn toimimaan tuollaisessa tilanteessa ja tekemään kaiken, minkä se vaatii.
Pakko ei olisi ollut lähteä. Huhtalalla ei ole mitään kytköstä Ukrainaan. Hän on aivan tavallinen kauhavalainen nuori mies, joka olisi voinut jatkaa elämäänsä Suomessa kuten ennenkin.
– Olen aina ollut tosi kunnianhimoinen ihminen, mutta en ole koskaan ollut mikään lukutoukka. Minunlaisellani äijällä on rajalliset mahdollisuudet Suomessa, Huhtala sanoo.
– Ajattelin, että tuo on sellainen paikka, missä voin kukoistaa ja loistaa. Lisäksi saan hyvää mieltä siitä, että voin auttaa ihmisiä, ja se apu on konkreettista.
Huhtala kertoo olleensa alakoulusta saakka todella koulukiusattu niin henkisesti kuin fyysisesti. Aikuiselämäkään ei ole kohdellut silkkihansikkain, sillä töissä hän on kokenut kaltoinkohtelua esimieheltään.
– Hyväksyin vain sen kaiken paskan, niin kuin Raamatussakin opetetaan, että käännä toinen poski. Ajattelin, että nyt mennään ja katsotaan mihin miehestä on, näytetään epäiljöille kaapin paikka.
Vuoden jälkeen Huhtala palasi Suomeen. Hän kertoo suoraan, että lähti koska ei enää jaksanut.
– Meidän porukassa Ukrainassa oli sanonta, että “uskon kun näen”. Me suomalaiset, me olimme haluttu porukka. Meille aina luvattiin ummet ja lammet jostakin sotilasyksiköstä, ja koskaan ne lupaukset eivät toteutuneet.
– Meidät laitettiin itsemurhatehtäviin. Esimerkiksi meidän olisi pitänyt hyökätä 12 hengellä asutuskeskukseen, jossa oli 70 venäläistä, Huhtala kertoo.
Tutkija: “Emmekö ole ihmislajina tämän parempaa vielä keksineet?”
Perjantain jaksossa toisena vieraana nähdään yliopistotutkija Noora Kotilainen. Hän on työkseen tarkastellut sotia pitkään, mutta Venäjän hyökkäyssota ja tilanne Ukrainassa toivat sodan eri tavalla lähelle.
– Kun sota tulee lähemmäs, se vaikuttaa meidän omaan maailmankatsomukseen, hermojärjestelmään, meidän omien arvojen ja elämäntilanteen kautta eri tavoin. Toiset se saa lähtemään sotimaan, toiset se saa kyseenalaistamaan sodan asemaa kansainvälisessä yhteisössä ja meidän maailmassa, Kotilainen kuvailee.
– Minulle kävi jälkimmäinen. Olen ajatellut, että emmekö me ihmislajina ole tämän parempaa vielä keksineet? hän jatkaa.
Kotilainen korostaa, ettei hän ole tutkijana sellaisessa asemassa, jossa voisi sanoa, kenen valinnat ovat oikeita tai vääriä, kannattaako Ukrainaan lähteä vai ei.
– Jos Topi olisi minun poikani, olisin kuitenkin sanonut hänelle, että toisten sota, missä kaikki eivät voi valita ovatko he siellä tai osallistuvatko he siihen, se ei ole välttämättä paras paikka mennä parantamaan omia traumojaan tai itsetuntoaan.
– Varmaan tuossa on pointtinsa, mutta minun kohdallani se toimi. Olen tyytyväinen, enkä kadu päivääkään, Topi Huhtala vastaa Kotilaiselle.
Katso koko Perjantain jakso Miten sota muuttaa meitä? milloin vain Areenassa tai perjantai-iltana 15.9. klo 21.05 Yle TV1:llä:
Aiheesta voi keskustella lauantaihin 16.9.2023 kello 23 saakka.
