Teatteriohjaaja, näyttelijä ja laulaja Kaisa Korhonen on kuollut, kertoo Helsingin Sanomat.
Hän kuoli pitkälliseen sairauteen 25. huhtikuuta Helsingissä. Hän oli kuollessaan 82-vuotias.
Korhonen syntyi Sotkamossa, isoäitinsä kotona, juuri jatkosodan alettua heinäkuussa vuonna 1941. Hänen isänsä oli pappi Kusti Korhonen. Äiti Kirsti Korhonen hoiti kotia.
Kaisa oli kahdeksanlapsisen perheen toiseksi vanhin. Isä ja äiti olivat heränneitä körttiläisiä ja Korhonen nukahti usein Siionin virsiin.
Lapsuutta runsaslukuisessa perheessä määritti toive tulla nähdyksi.
Se täyttyi, mutta ei aina tavalla, jota Korhonen tarkoitti.
– Vanhempien huomiosta kilpailtiin ja itselle piti kehittää oma identiteetti, sellainen, jota toisilla ei ollut, Korhonen kertoi Ylen haastattelussa.
Korhonen valitsi hassuttelijan roolin.
Kotoa pois muutettuaan Korhonen teki pesäeron vanhempiensa keskiluokkaiseen arvomaailmaan, repäisi itsensä irti koti, uskonto ja isänmaa -kolmioista.
Rakkaus teatteriin syttyi Berliinissä
Välineenä irtiotossa toimi teatteri. Siitä Korhonen innostui tosissaan matkustaessaan ensimmäisen kerran Berliiniin vuonna 1962.
Hän istui Berliner ensemblen näytöksissä, kuunteli Bertolt Brechtin lauluja ja vakuuttui siitä, että teatteri on hänen lajinsa.
Korhonen opiskeli lavastustaidetta Taideteollisessa oppilaitoksessa, haki Teatterikoulun vasta perustetulle ohjaajalinjalle, mutta ei päässyt sisään. Se oli sokki.
Korhonen ei kuitenkaan lannistunut. Hän aloitti 1962 Ylioppilasteatterissa. Hänen ensimmäinen ohjauksensa oli Bertolt Brechtin Pikkuporvarihäät vuonna 1965.
Samassa teatterissa Korhonen tapasi ensimmäisen puolisonsa, muusikko ja säveltäjä Kaj Chydeniuksen. Pari avioitui vuonna 1965 ja Korhonen aloitti Ylioppilasteatterin taiteellisena johtajana.
Äänen tunnisti koko kansa
Suuren yleisön tietoisuuteen Korhonen nousi Orvokki-kabareessa, jota esitettiin Ylen radiokanavalla 1965–1966. Kabareessa ravisteltiin arvoja ja kritisoitiin armeijaa, kirkkoa ja sukupuolirooleja.
Laululyriikoista vastasivat muun muassa Marja-Leena Mikkola ja Aulikki Oksanen. Sävellyksiä kirjoitti Kaj Chydenius.
Kuuntele ja katsele Orvokki-kabareeta näiden linkkien takaa:
Radion Orvokki-kabareet ravistelivat arvoja.
Radio-jaksojen parhaat palat nähtiin myös suurta närää aiheuttaneena tv-koosteena vuonna 1966.
Kuva Kaisa Korhosesta laulamassa raa’alla ja hiomattomalla äänellä työläisten, naisten ja lasten oikeuksista piirtyi syvälle suomalaiseen kulttuurihistoriaan.
– Halusin provosoida, mutta niin, että olin yhtä mieltä sen kanssa, mitä laulan, ja että laulun jokainen sana on tärkeä, Korhonen kertoi.
Laulut syntyivät Korhosen halusta parantaa maailmaa.
– Ihmisoikeuksistahan niissä kaikissa on kyse, hän luonnehti.
Hiljainen kevät, Rautainen virta, Siirtotyöläinen. Korhosesta tuli Vietnamin sotaa, Chilen vallankaappausta ja väkivaltaa vastustaneen poliittisen laululiikkeen näkyvimpiä hahmoja.
Aika jätti Korhoseen vahvan leiman. Hän oli protestilaulaja, radikaali, vielä keski-ikäisenä papin tytär, joka kielsi kirkon. Korhonen itse koki, että hänen vasemmistolainen etiikkansa oli samaa kristillistä etiikkaa, jonka parissa hän oli lapsena kasvanut.
Lapualaisooppera oli enemmän kuin teatteria
Korhosen johtama ylioppilasteatteri esitti vuonna 1966 Arvo Salon kirjoittaman ja Kaj Chydeniuksen säveltämän Lapualaisoopperan.
Teos käsitteli lapuanliikettä kriittisestä näkökulmasta. Se jakoi mielipiteitä ja kasvoi aikansa kuvaksi, legendaksi, joka viitoitti tietä kohti yhteiskunnallista teatteria.
Esityksen ohjasi Kalle Holmberg. Kaisa Korhonen näytteli kansanedustaja Lyytiä, nuori Vesa-Matti Loiri oli kansanjohtaja Vihtori Kosola. Mukana olivat myös Heikki Kinnunen, Aulikki Oksanen, Arja Saijonmaa ja Kristiina Halkola.
Kirjassaan Uhma, vimma, kaipaus Korhonen toteaa, että Lapualaisooppera oli enemmän kuin teatteria. Se oli manifesti hänen sukupolvensa itsenäistymisestä. Teoksen avain tiivistyy loppukuoron kertosäkeeseen:
Väkivaltaa emme tahdo
Väkivaltaa emme tee
Vain heikko vaatii väkivaltaa
Vain heikko tottelee.
Mitä emme tahdo emme tee!
Lapualaisoopperan arviot ilmestyivät samana päivänä, kun eduskuntavaalien tulokset julkaistiin lehdissä.
Helsingin Sanomat kirjoitti ylistävässä kritiikissä 23.3.1966, että Lapualaisoopperan päätös ”repesi ennenkuulumattomaksi innostukseksi ja voitonhuumaksi.”
Venäläiset klassikot iskivät
Korhosen merkitys teatterin tekijänä – opettajana, ohjaajana ja johtajana – on huomattava. Korhonen oli perustamassa 1970-luvun alussa KOM-teatteria ja johti Lilla Teaternia 1981–1984.
Hän vieraili ohjaamassa suurissa teatteritaloissa eri puolilla Suomea ja toimi kiinnitettynä ohjaajana Helsingin kaupunginteatterissa.
Korhosta viehättivät venäläiset teokset, joita hän ohjasi useasti: Dostojevskin Rikos ja rangaistus (1990), Tolstoin Anna Karenina (1986), Tsehovin Kolme sisarta (1979), Lokki (1993) ja Vanja-eno (2005) saivat kaikki hänen tulkintansa.
Kotimaisista klassikoista Korhonen ohjasi Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmiä, Väinö Linnaa ja Maiju Lassilaa sekä maailmankirjallisuudesta Shakespearea.
Hänen viimeiseksi työkseen jäi Canth-näytelmä Suomen Kansallisteatterissa vuonna 2016.
Tampereelle syntyi Musta rakkaus
Korhonen toimi myös pedagogina. Hän oli Teatterikorkeakoulun ohjaajatyön lehtori 1970-luvulla ja professori 1990-luvulla. 1980-luvulla hän opetti Tampereella teatterityön professorina.
Tampereelle hän perusti myös oman Musta rakkaus -ryhmänsä Tampereen Teatterin yhteyteen vuonna 1989. Siihen kuuluivat näyttelijät Tuija Vuolle, Pirkko Hämäläinen, Raimo Grönberg, Puntti Valtonen ja Tom Lindholm.
Tampereella Korhonen kohtasi myös tulevan toisen aviomiehensä, näyttelijä Matti Rasilan. Vuonna 1986 Korhonen oli 45-vuotias julkisuuden henkilö, Rasila 30-vuotias uransa alussa oleva Tampereen Työväen Teatterin näyttelijä.
Korhonen kertoo muistelmissaan empineensä ikäeroa pitkään.
– Maailman sivu ikäero on sallittu vain, kun vanhempi osapuoli on mies. Olin sisäistänyt tabut. Nainen, vanha, ruma.
Korhonen päätti kuitenkin heittäytyä elämän huomaan. Pariskunta avioitui vuonna 1991.
”Ei enää suojaa kuolemaa vastaan”
Korhosella on kaksi poikaa ensimmäisestä avioliitosta: musiikkituottaja-muusikko Kalle (s. 1970) ja muusikko Jussi Chydenius (s. 1972).
Muistelmissaan Korhonen kuvaili olleensa kahden poikansa kanssa ”oikea onnentyttö” ja pohti ikääntymistä.
– Viimeistään silloin, kun kaikki äidin antamat lakanat ovat hajonneet, kun ei enää hätkähdä sitä, että on työryhmässä lähes aina vanhin, ja kun itse on saattanut vanhimman ystävistään hautaan, menettää harhakuvan suojasta kuolemaa vastaan.
Korjattu 21.46: Korjattu titteli lauluntekijästä laulajaksi. Korjattu 26.4. klo 8.34 Korhosen syntymäpaikaksi Sotkamo. Jutussa luki aiemmin virheellisesti Kuusamo.
Lisää aiheesta:
Kaisa Korhosen haastattelu Itse asiassa kuultuna vuodelta 2018.