Aika moni asia elämässä on sellainen, että kun siitä on niukkuutta, se tuntuu paremmalta. Oma aika (minulla on kolme lasta), suklaa (kyllä, edelleen ne kolme lasta) ja vaatteet. Jep, uudet vaatteet.
Vuosi sitten aloitimme ystäväni ja vaateaktivisti Aku Varamäen kanssa Viiden vaatteen haasteen.
Säännöt kuuluvat: osta vuodessa vain viisi uutta vaatetta, sukat ja alusvaatteet eivät kuulu lukuun ja second handia saa ostaa niin paljon kuin haluaa. Ja tuhannet lähtivät mukaan. Ehkä sinäkin?
Aku teki joulukuussa haasteeseen osallistuneille kyselyn, johon vastasi 1 245 ihmistä. Tässä kaksi yllättävintä tulosta:
- Kun ihmiset ostivat vähemmän ja harkitsivat hankintojaan enemmän, tyytyväisyys uusiin hankintoihin lisääntyi. Ja tämä on se yllätys: myös tyytyväisyys jo omistamiin vaatteisiin lisääntyi.
- Iso joukko mainitsi, että tästä on tullut elämäntapa. Viiden vaatteen haaste ei siis tunnu sellaiselta leikiltä, jonka parissa nitkutellaan vuosi ja sitten palataan vanhaan. Itse asiassa moni kertoi, että ostosten harkinta oli levinnyt vaatteista muillekin elämän alueille, kuten elektroniikkaan ja sisustukseen.
Molemmat kohdat pätevät myös minuun. Tämän vuoden jälkeen en keksi ihan hirveästi syitä siihen, miksi länsimaisen ihmisen tarvitsisi hankkia vuodessa yli viisi uutta vaatetta tai kenkäparia. Ehkä jos kaikki vaatteet tuhoutuisivat yhtä aikaa tulvassa tai tulipalossa?
Hyvin monenlaisissa tilanteissa elävät ihmiset lähtivät Viiden vaatteen haasteeseen: Yksi oli siirtymässä sairauden vuoksi kävelystä pyörätuoliin. Toinen oli raskaana, synnytti ja ryhtyi imettämään. Kolmannen tulot ovat tulleet pitkälti uusien vaatteiden mainostamisesta. Neljäs esiintyy julkisesti paljon.
Vaikka tiedostan uusien vaatteiden, erityisesti halvan ja jatkuvasti vaihtuvan pikamuodin saatanallisuuden, on silti vaikeaa vastustaa halua ostaa silloin tällöin uusia vaatteita.
Syitä siihen, miksi ihminen haluaa ostaa enemmän uusia vaatteita, löytyykin sitten enemmän kuin pikamuotimerkkien viherpesuyrityksiä. Ja ihmisellä tarkoitan tietenkin itseäni.
Kun ostan uuden vaatteen, minulle tulee tunne, että olen uudistunut ja identiteettini on jälleen vähän eheämpi. There’s a new woman in town, soi mielikuvissani taustalla, kun pelmahdan uusissa farkuissa työpaikan neukkariin.
Jatkuva halu ostaa uusia vaatteita onkin pöhkö homma, jonka markkinakoneisto ja vaateteollisuus on rakentanut ovelasti viimeisen sadan vuoden aikana. Itse asiassa enimmäkseen viimeisen 20 vuoden aikana, jolloin vaatteiden tuotanto on globaalisti kaksinkertaistunut. Niinpä vaate- ja tekstiiliteollisuus tuottaakin nykyään 4–10 prosenttia kaikista päästöistä. Chilen aavikolla nököttää niin valtava vaatevuori, että sen voi nähdä avaruudesta.
Sellaista mukavaa identiteetin rakentamista!
Vaatteista saa iloita.
Mutta mutta. Vaikka tiedostan uusien vaatteiden, erityisesti halvan ja jatkuvasti vaihtuvan pikamuodin saatanallisuuden, on silti vaikeaa vastustaa halua ostaa silloin tällöin uusia vaatteita. Ja nyt tulee hopeareunusta: Ei tarvitsekaan! Vaatteista saa iloita.
Saksalainen Hot or cool -instituutti laski, että jokainen ihminen voisi ostaa noin 5–10 uutta vaatetta vuodessa niin, että planeetta kestäisi.
Entä sitten ne kirppislöydöt? Moni on kritisoinut haastetta siitä, että siinä sallitaan määrättömästi second handin ostaminen. Itse en pidä tätä merkittävänä ongelmana.
Olisi planeetan kannalta erinomaista, jos ihmisten ajattelu muuttuisi niin, että kun heille tulee tarve tai halu ostaa vaatteita, he suuntaisivat ensin second hand -kaupoille. Kun tämä kiertotalouden askel on otettu, voidaan seuraavaksi alkaa miettiä sitä kirppisvaatteiden määrää.
Miten kävi oman haasteeni? Hankin viisi vaatetta uutena: kaksi paitaa, kahdet kengät ja yhden juhlamekon. Kirppikseltä ostin yhden puseron. Identiteettini on edelleen eheä.
Julia Thurén
Kirjoittaja on yrittäjä, jonka mielestä jako ylikuluttavaan vähemmistöön ja vähän kuluttavaan enemmistöön kuvaa erinomaisesti maapallon ihmisiä. Hän itse kuuluu ensimmäiseen.