Viime aikoina olen kuullut ystäviltäni hyvää tarkoittavia neuvoja, joiden mukaan minun ”on pidettävä rajoistani kiinni”.
Olen kuulemma aivan liian höveli, etenkin rahojeni suhteen, mutta myös muiden rajojen. Annan ystävieni mukaan ”nöyryyttää itseäni”.
Tällainen puhe rajoista, siitä, ettei ole pakko ”miellyttää” ketään, ”ottakaa tai jättäkää”, ”en ole velkaa kenellekään”, on jo pitkään ollut muodikas elämänohje. Tärkeintä on säilyä koskemattomana ja itsenäisenä, eikä missään nimessä luopua omasta tilastaan tai ajastaan joidenkuiden toisten vuoksi.
Joskus kuitenkin tuntuu, että liian myöhäiset sukupolvet ovat ottaneet nämä ohjeet onkeensa.
Käsi sydämellä voin nimittäin vannoa, että äitini sukupolvi, boomerit, ovat olleet huomattavasti alttiimpia itsensä vääränlaiselle uhraamiselle kuin esimerkiksi lasteni ikäluokka, z-sukupolvi.
Moni äitini ikäinen nainen kadotti kokonaan oman elämänsä elettyään pelkästään muiden ehdoilla.
Siinä ei ole tietenkään mitään järkeä.
Ihmisten kohtaaminen ei ole peliä, eikä kamppailua, jossa toinen ”voitetaan” oman mielen mukaiseksi.
Ranskalainen filosofi Emmanuel Lévinas (1906-1995) kirjoitti siitä, mikä on ihmisyyden ydin. Lévinaksen mielestä se ei tarkoita, että ihmisen on ennen muuta varjeltava omaa tilaansa ja yritettävä hallita muita.
Ihmisten kohtaaminen ei ole peliä, eikä kamppailua, jossa toinen ”voitetaan” oman mielen mukaiseksi. Muita ei pidä välineellistää omaksi hyödyksi.
Lévinakselle oli tärkeää toisen ihmisen toiseus. Kun ihminen näkee lähimmäisen kasvot kaikessa haavoittuvuudessaan ja inhimillisyydessään, tuo näky ikään kuin kutsuu hänet vastuuseen toisesta.
Siksi inhimillinen ihminen ei esimerkiksi kävele kadulla makaavan ventovieraan ohitse, vaan auttaa häntä automaattisesti. Se, että kasvot liikuttavat, ei ole mikään valinta – se vain tapahtuu.
Nykyisin some hallitsee elämää, ja some on täynnä kasvoja. Mutta nämä kasvot ovat kaksiulotteisia ja usein riisuttu ja muokattu inhimillisistä piirteistään.
Aina kun ihmisen toiseus sumenee, hän muuttuu esinemäiseksi. Mutta esine ei muutu mihinkään, vaikka katsoisimme sitä miten kauan. Omena pysyy omenana. Kirja kirjana.
Mutta kasvot vastaavat ja kutsuvat.
Lévinaksen ajatuksia vasten puhe itsensä varjelemisesta ja omien rajojen hellittämättömästä vartioinnista kovuudella tai välinpitämättömyydellä tuntuu pelottavalta.
Millainen on nimittäin maailma, jossa vilpittömät kasvot lakkaavat vetoamasta?
Samaan aikaan kovien puheiden kanssa monet haluavat pelastaa maailmaa pahalta. On paradoksi, että maailmasta halutaan tehdä parempi paikka puolustamalla vähemmistöjä, pakolaisia, luontoa ja eläimiä, mutta muu kiltteys ja hyväsydämisyys nähdään händicäppinä.
Jollakin tavalla mieleeni tulee nimby-ilmiö, jossa noin periaatteessa ollaan auttajien ja hyvän puolella, mutta ei haluta heitä naapuriin.
Toki vastakkainenkin asetelma on täysin väärä – ei voi olla hyvä vain läheisilleen, mutta viis veisata ulkopuolisesta hädästä. Tällainen asetelmahan näyttäytyy esimerkiksi järkyttävässä Zone of Interest -elokuvassa.
Poissa silmistä, poissa mielestä?
Rakkaus, hyvyys ja hellyys voivat elää vain herkkyydessä.
Mutta mikä saattaisi olla syynä rajojen piikkilankavartiointiin? Miksei kiltteys ole enää tavoiteltava arvo?
En keksi muuta selitystä kuin pelon. Kaikki haluavat hyvyyttä ja rakkautta osakseen, mutta niiden menetys on hirvittävää.
Jos haluaa varjella itseään pettymyksiltä, on oltava emotionaalisesti kova, luotettava vain vähän, oltava aina valmis seisomaan omillaan, ”pärjättävä” ja torjuttava.
Mutta rakkaus, hyvyys ja hellyys voivat elää vain herkkyydessä. Ne elävät siitä, että kaikista riskeistä huolimatta uskaltaa avautua toiselle ihmiselle.
Asta Leppä
Kirjoittaja on naiivi ja sinisilmäinen, koska ei muuta voi.