Huomenna on kulunut kaksi vuotta siitä, kun Venäjä aloitti laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan. Kolmas sotavuosi alkaa synkissä tunnelmissa.
Ukrainan on arvioitu olevan heikoimmillaan suhteessa Venäjään sitten kesän 2022. Rintamat eivät ole juuri liikkuneet saman vuoden marraskuun jälkeen.
Meneillään on asemasota, joka on Ukrainan juuri korvatun asevoimien komentajan Valery Zaluzhnyn mukaan eduksi väkiluvultaan ja taloudeltaan suuremmalle Venäjälle.
Ukrainan tilannetta heikentävät kansainvälisen tuen romahtaminen, sekä Venäjän voimakkaat panostukset sotateollisuuteen. Ammus- ja miehistöpula on pakottanut Ukrainan puolustuskannalle.
Ukrainan on arvioitu olevan heikoimmillaan suhteessa Venäjään sitten kesän 2022.
Tavoite venäläisten miehittäjien karkottamisesta tuskin toteutuu ilman laajamittaisia hyökkäyksiä, joihin Ukrainalla ei lähitulevaisuudessa ole varaa.
Niin Zaluzhny kuin Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskykin ovat kuvanneet sodan olevan pattitilanteessa, ja tarjonneet ratkaisuksi teknologiaa.
Historiallisesti teknologia on muuttanut sodankäyntiä enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä. Jatkuvasti kehittyvää teknologiaa voidaan siksi pitää sodankäynnin muutoksen tärkeimpänä airuena.
On silti neljä syytä, miksi on syytä suhtautua varauksella Ukrainan sodanjohdon teknologiaoptimistisiin visioihin.
Ensimmäinen syy liittyy odotuksiin teknologian merkityksestä sodassa. Vaikka kehittyneempi teknologia on historiallisesti auttanut sodassa, se ei takaa voittoa. Jo 1800-luvun lopulla puolalainen liikemies Jan Gotlib Bloch kyseenalaisti teknologiaoptimistiset näkemykset, joiden mukaan uusi teknologia merkitsisi nopeaa voittoa.
Uskoa teknologiaan ruokkivat toiveet nopeasta voitosta vähäisellä kärsimyksellä ja sotateollisuuden ilmeisen tehokas markkinointi.
Blochin mukaan teollistuneiden maiden välisestä sodasta oli tullut, ellei mahdotonta, niin suoraan itsemurhaan verrattavaa. Uuden teknologian myötä sodankäynti olisi laajamittaista asemasotaa ja teurastusta. Se ei päätyisi voittoon vaan molemminpuoliseen uupumukseen ja lopulta romahdukseen.
Silti teknologiaan uskotaan yhä. Uskoa ruokkivat toiveet nopeasta voitosta vähäisellä inhimillisellä kärsimyksellä ja sotateollisuuden ilmeisen tehokas markkinointikin. Ukrainassa länsimaisen teknologian ylivertaisuuteen on liittynyt niin vahva hybris, että sen takaa löytyy hieman kansalliskiihkoakin.
Harvempi mutta kehittyneempi länsimainen kalusto on antanut Ukrainalle etua, muttei ratkaisevaa sellaista. Länsimaisista asejärjestelmistä ei ole tullut sodan ratkaisevaa ihmeasetta. Vaikka Venäjän teknologia on huonompaa, sen määrä on toistaiseksi korvannut laatua.
Toiseksi teknologiasta on suurta hyötyä silloin, jos se luo merkittävää epäsymmetriaa sotivien osapuolten välille. Teollistuneet valtiot – esimerkiksi Ukrainaa tukevat länsimaat ja Venäjä – ovat kuitenkin melko samankaltaisesti aseistautuneita. Teknologiasta saatu hyöty on tällöin asteittaista, ei vallankumouksellista.
Kolmanneksi teknologiasta saatu etu on usein myös vain väliaikaista. Uusi teknologia pakottaa vastustajan muuttamaan toimintatapaansa ja kehittämään vastatoimenpiteitä. Sodankäynti on kissa-hiiri -leikkiä, sen keskiössä on vastustajan toiminnasta oppiminen. Alkushokin jälkeen uuden teknologian vaikutus tapaakin heiketä.
Teknologiasta saatu etu on usein vain väliaikaista.
Neljänneksi uusi teknologia ja etenkin eri teknologioiden yhteiskäyttö vaatii koulutusta ja osaamista. Teknologiaa ei voikaan erottaa ihmisistä, jotka sitä käyttävät. Teknologia pitää myös integroida muihin järjestelmiin – joita nykysodissa on lukuisia. Esimerkiksi Ukrainan viime kesän vastahyökkäyksessä länsimaisella kalustolla varustetut yksiköt pärjäsivät heikommin kuin kokeneemmat, huonommin aseistetut yksiköt.
Kuluneet kaksi vuotta osoittavat konkreettisesti, että vaikka teknologian keskeinen vaikutus sodankäyntiin jatkuu, ei sen merkitystä sodalle pidä yliarvioida.
Uusista asejärjestelmistä on tullut eräänlainen toivon talismaani.
Nyt Ukrainan johdolta edellytetään vaikeassa tilanteessa uutta näkemystä ja strategiaa, mutta samalla uusista asejärjestelmistä on tullut eräänlainen toivon talismaani. Yksittäiset asejärjestelmät, kuten jo vanhentuneet F-16-koneet, eivät tule kääntämään sodan suuntaa.
Olisi viisasta hyväksyä se tosiasia, että Ukraina tarvitsee paljon nykyistäkin enemmän tukea, jotta se kykenee pitämään edes rintamat paikallaan – sodassa, joka kestää mahdollisesti vielä vuosia.
Ilmari Käihkö
Kirjoittaja on sotatieteilijä, joka kannustaa jokaista sodasta kiinnostunutta lukemaan sekä historiaa että scifiä.