Keskustelen kaksivuotiaan kanssa päiväkotipäivästä illallispöydässä. ”Tuli iso harmi, mutta se meni ohi.” Tunnekasvattajan sydämessäni läikähtää lämpimästi. Miten taitavasti hän sanoittaa tunteitaan!
Tunnekasvatus on nyt jokaisen tiedostavan 2020-luvun vanhemman agendalla, eikä ihme.
Moni aikuinen on jäänyt lapsena vaille turvallista aikuista, joka osaisi antaa mallin siitä, miten tunteiden kanssa tullaan toimeen. Tunteet ovat ehkä räiskyneet hallitsemattomasti, tai sitten on painettu vimmatusti töitä, ettei tarvitsisi tuntea.
Me nykyvanhemmat tunnekasvatamme samaan aikaan lapsiamme ja itseämme.
Tunnetaidoilla tarkoitetaan kykyä tunnistaa, nimetä, hyväksyä ja ilmaista tunteita rakentavalla tavalla. Ne ovat hyvän mielenterveyden perusta ja vaikuttavat olennaisesti siihen, miten tulemme toimeen toisten ihmisten ja itsemme kanssa.
Tämän vuoksi tunnetaidot on nostettu osaksi opetussuunnitelmaa.
Psykoterapeuttina olen trendistä mielissäni. On aika hieno juttu, että yhteiskunnassamme on asiat niin hyvin, että voimme keskittyä selviytymisen sijaan voimavarojen vahvistamiseen.
Moiseen luksukseen ei menneillä sukupolvilla ole aina ollut varaa. Niinpä me nykyvanhemmat tunnekasvatamme nyt samaan aikaan lapsiamme ja itseämme.
Kysyin Instagramissa, stressaako tunnekasvatus. Poikkeuksista huolimatta en yllättynyt, miten suuria paineita monet vanhemmat tunnekasvatuksesta kokevat.
Hyödyistään huolimatta tunnekasvatus koettiin yhtenä uutena vaatimuksena hyvän tai riittävän vanhemmuuden loputtomalla tehtävälistalla.
Kertoipa yksi minua yksityisviestillä lähestynyt myös, että pelko tunnekasvatuksessa ja laajemmin vanhemmuudessa epäonnistumisesta on syy vapaaehtoiseen lapsettomuuteen.
”Itsensä ja lastensa tunnekasvattaminen on rankkaa, mutta se on vaan tehtävä, että lapsemme voivat tulevaisuudessa paremmin”, kuvaa kokemustaan yksi.
”Molempien vanhempien sukulinjojen kirouksia tässä kokee purkavansa”, säestää toinen.
Hyödyistään huolimatta tunnekasvatus koettiin yhtenä uutena vaatimuksena hyvän tai riittävän vanhemmuuden loputtomalla tehtävälistalla.
Eräs vastaaja oli myös pannut merkille mielenkiintoisen ristiriidan vanhemmuuspuheessa: Toisaalta korostetaan, että lapsen tunteisiin ja tarpeisiin vastaaminen käy vanhemmalta aivan luonnostaan ja jokainen on lapsensa paras asiantuntija. Toisaalta kerrotaan yksityiskohtaisesti, mikä olisi juuri ”oikea tapa” toimia.
Geneeristen neuvojen ongelma on, että ne eivät sovi kaikille ja kaikkiin tilanteisiin. Yksi ryhmä tuskaili tämän asian kanssa enemmän kuin muut – erityislasten vanhemmat.
Haastattelemani erityisopettaja, lasten ja nuorten psykoterapeutti Maria Matilainen kertoo, että erityislasten kohdalla vaaditaan usein joustoa ja eri tavalla tekemistä. Hän kannustaakin lapsilähtöisyyteen kasvatuksen kulmakivenä.
Melkein kaikilla uusilla trendeillä on tapana kääntyä kauppatavaraksi.
Kymmenisen vuotta sitten eräs kollegani totesi haistavansa tunnebuumissa rahaa. Hän ei ollut väärässä. Sittemmin tunteista näyttää tulleen iso bisnes. Se on tarjonnut kaivattua nostetta myös kirja-alalle, jossa painetun kirjan kurssi on jo pitkään ollut laskussa. Itsekin olen jo tovin ansainnut osan elannostani tunteista puhumalla ja kirjoittamalla.
Käännyn terveyteen liittyvään kuluttamiseen ja mediailmiöihin perehtyneen terveyssosiologian professori Piia Jallinojan puoleen. Hän kertoo, että melkein kaikilla uusilla trendeillä on tapana kääntyä kauppatavaraksi.
Jallinojan mukaan kiinnostavaa on, että tunnetaitojen kaltaiset pehmeät teemat saattavat kuulostaa kuluttajien korvissa ei-kaupallisilta, vaikka ne on valjastettu markkinoiden polttovoimaksi.
Ihmisten halussa tulla paremmiksi versioiksi itsestään, vaikka sitten vanhempana, piilee loputon mahdollisuus ansaita. Itsensä kehittäminenhän on projekti, jossa ei koskaan tulla valmiiksi.
Vanhemmuuteen kiinteästi kuuluviin epävarmuuteen, epätietoisuuteen ja ajoittaiseen epätoivoon onkin tarjolla monenmoista laastaria. Niiltä ei ole suojassa edes ammattilainen.
Vastikään muistelimme psykologiystäväni kanssa, mitä kaikkea vauvavuotena yritimmekään saadaksemme pienokaisemme nukkumaan. Sattumaa tai ei, omalla kohdallani kävi niin, että unet helpottuivat, kun hiljensin univalmentajien sometilit ja unohdin hetkeksi kaiken, mitä lapsen unitaitojen tukemisesta tiedän.
Asiantuntijana minun pitäisi varmaankin kertoa kolumnin loppuun viisi vinkkiä siihen, miten tunnekasvatus menee taatusti maaliin. Sen sijaan jaan erään vanhemman erinomaisen ajatuksen somekeskustelusta:
”Vanhemmuus ei ole työ, jossa pitää jatkuvasti pärjätä ja arvioida suoriutumistaan.”
Emilia Kujala
Kirjoittaja on äiti, psykoterapeutti ja tietokirjailija.