Kävin Berliinissä. Kävelin vailla päämäärää, pitkin loputtomia ruuhkaisia kortteleita. Vaivasi se peruuttamattomalta tuntuva yksinäisyys, joka vaivaa vieraissa paikoissa aina.
Matkaa varatessa saman yksinäisyyden muistaa vapautena, mutta perillä vapauteen sekoittuu epäilyksiä. Sitä kyselee itseltään: ”Miksi tulin tänne ja millä oikeudella?” ”Kuinka täällä nyt kuuluu toimia?” ”Mitä oikein odotin?”
Sain yhteyden johonkin tuttuun ja muistin suunnan, josta olin tulossa.
Päädyin levykauppaan ja ryhdyin selaamaan vinyylihyllyä. Hetken kahlattuani vastaan tuli yllätys: suomalaisen rock-yhtyeen albumi useamman vuosikymmenen takaa. Vanha tuttu kansikuva.
Koin ripauksen sitä ylpeyttä, jota toiset saavat suomalaisten urheilijoiden menestyksestä. Mekin olemme olemassa.
Tarkemmin ajatellen ei ollut yllättävää, että kyseinen levy löytyi hyllystä. Suomalaisia artisteja olisi löytynyt valikoimista varmasti enemmänkin, jos olisin jäänyt etsimään.
Silti hetki jäi mieleen. Sain yhteyden johonkin tuttuun ja muistin suunnan, josta olin tulossa.
Myöhemmin menin kirjakauppaan. Sofi Oksasen ja Pajtim Statovcin teokset löytyivät rivistä helposti. Oli muitakin kotimaisia, Kjell Westötä, Satu Rämöä…
Mitä on tarvittu, jotta suomalaiset bändit ja kirjailijat ovat päässeet esille tänne, keskieurooppalaiseen suurkaupunkiin?
Yksittäisten ihmisten työtä ja onnistumisia, tietenkin. Mutta laajemmin: yhteiskunnallinen ilmapiiri ja tuki, jonka varassa nuo ihmiset ovat voineet työskennellä ja onnistua.
On tarvittu rahoitusta musiikkiopistoille, investointeja kirjastoihin ja koulujen taideaineisiin. Tukea hankkeille, jotka eivät lupaa välitöntä tuottoa.
Kannustusta tai vähintään hiljaista hyväksyntää, keskustelua, jossa kulttuuria on ainakin etäisesti arvostettu.
On tarvittu riskejä, jotka eivät kannattaneet. Satoja komeroon unohtuneita demoja. Bändejä, joista ei tullut mitään. Romaaneja, jotka eivät myyneet tai saaneet palkintoja tai joita ei edes julkaistu. Hankkeita, joihin tuhlattiin aikaa ja rahaa ja vaivaa.
Se kaikki on pitänyt yllä henkeä, jonka varassa on mahdollista kokeilla ja tehdä, jopa onnistua. Kaikki se, minkä voi noin vain ohittaa turhana ja kannattamattomana.
Tuntuu, että kulttuuriin suhtaudutaan kuin liikeideaan Leijonanluola-ohjelmassa.
Nykyään ilmapiiri tuntuu kolkommalta. Tuntuu, että kulttuuriin suhtaudutaan kuin liikeideaan Leijonanluola-ohjelmassa.
Kulttuurin itseisarvo on unohtumassa, sen sijaan puhutaan ”tuloksista”, ”hyödykkeistä” ja ”palveluista”, joihin ”menee liikaa rahaa”.
Hallitus aikoo nipistää vähistäkin määrärahoista, vaikka mitään merkittävää säästöä niin pienistä puroista tuskin saadaan. Viesti on pikemminkin symbolinen: ”tätä ei tarvita”.
Kielteiset signaalit ovat kyllä totta, mutta eivät koko totuus.
On toisaalta mahdollista, että ilmapiiri nimenomaan tuntuu kolkommalta. Objektiivisesti katsoen tilanne ei ole mustavalkoinen.
Jatkuvista leikkauksista huolimatta kulttuuria tarvitaan edelleen, ja tuo tarve myös tunnistetaan.
Mikään ei estä suomalaista bändiä menestymästä maailmalla. Viime vuonna suomalaisessa kirjallisuusviennissä tehtiin ennätystulos.
Kulttuurialaa pohditaan lisättäväksi jopa huoltovarmuuden piiriin ”henkisen kriisinkestävyyden ylläpitäjänä.”
Kenties olen itse – kuten jokainen aika ajoin – alkanut epäillä oman alani merkityksellisyyttä ja nähdä maailmassa pelkästään heijastuksia omista epäilyksistäni. Nuo kielteiset signaalit ovat kyllä totta, mutta eivät koko totuus.
Kriisien maailmassa on houkuttelevaa karsia kaikki, mikä ei välittömästi lisää pääomaa tai puolustuskykyä. Se mitä ”ei tarvita” on kuitenkin maaperää, josta kasvaa koko kulttuuri eli kaikki se, mikä tekee meistä meidät. Lauseet ja kuvat ja melodiat, jotka eivät olisi voineet syntyä missään muualla.
Yhteiskunta voi kenties toimia ilman niitä, mutta kansakunta ei.
Kyse on vuoropuhelusta, johon osallistuminen on tehnyt tästä kolkasta sellaisen kuin se on.
Kaikki tietenkin pohjautuu muualta lainattuun ja moneen kertaan vaihdettuun – kulttuuri ei onneksi välitä maatunnuksista. Kyse on vuoropuhelusta, johon osallistuminen on tehnyt tästä kolkasta sellaisen kuin se on. Ja johon pitäisi olla mahdollisuus osallistua myös tulevaisuudessa.
En ajattele tätä kirjailijana, ajattelen tätä lukijana. Ihmisenä joka on elossa ja kaipaa yhteyksiä, ihmisenä joka kysyy ”kuka olen”, ”keitä me olemme”.
Kysymykset ovat tärkeitä, joskus vastauksetkin, ja joskus vastaukset ovat niin tärkeitä, että ne kantavat täältä maailmalle asti.
Antti Rönkä
Kirjoittaja on kirjailija