Ukrainalainen näyttelijä Anastasiia Redchuk, 25, saapui Suomeen pakolaisena sen jälkeen, kun Venäjä laajensi sotaa hänen kotimaassaan helmikuussa 2022.
Kun hän teki lähtöä, Venäjän pommit tippuivat noin kilometrin päähän hänen Harkovassa sijaitsevassa kodistaan. Kun hän oli ollut Helsingissä neljä päivää, pommi murskasi hänen kotinsa.
Hän olisi luultavasti kuollut, jos olisi ollut paikalla.
Sen sijaan hän esiintyy nyt helsinkiläisen Osiris-teatterin näytelmässä Minun elämäni, Ukraina, joka kiertää eri puolilla Suomea. Siinä hän kertoo tarinansa muiden ukrainalaisten taiteilijoiden ja suomalaisten kollegoiden kanssa.
– Teatterin ja taiteen avulla ei voi tehdä paljon hyödyllisiä asioita tässä tilanteessa. Mutta kuitenkin on tärkeää, että näyttelijät kertovat asioita silmästä silmään, kasvotusten. Ne ovat meidän tosia tarinoitamme. Eivät elokuvia tai uutisia.
Syyllisyys painaa: ”Minä en tee tarpeeksi”
Redchuk kokee monia, ristiriitaisia tunteita sodan vuoksi. Pelon, huolen ja henkisten traumojen lisäksi hän on tuntenut syyllisyyttä, koska on itse turvassa Suomessa samalla, kun monet muut kuolevat ja vaarantavat elämänsä Ukrainassa.
Hän kertoo ystävästään, näyttelijästä, joka käy päivittäin rintamalla auttamassa lääkintähenkilökuntaa. Syyllisyys ja riittämättömyys painavat Anastasiiaa.
– Minä en tee tarpeeksi. En ole tarpeeksi. En ole tarpeeksi vahva.
Hänellä on kuollut ja loukkaantunut sodassa monia ystäviä.
– Ukrainassa on tuskin ketään, kenellä ei olisi kuollut tai loukkaantunut ystäviä tai sukulaisia.
Ukrainan on pakko taistella venäläisjoukkoja vastaan, hän sanoo.
– Ei ole kyse vain alueesta. Kyse on myös Ukrainan olemassaolosta, meidän kulttuurimme ja lastemme tulevaisuuden olemassaolosta.
Paluu Ukrainaan
Redchuk palasi Suomesta Harkovaan puolentoista vuoden pakolaisuuden jälkeen, viime vuonna. Hän kokee elämänsä olevan Ukrainassa, sodankin keskellä. Hän kaipasi perhettään ja elämäänsä.
Suomessa hän työskenteli siivoojana. Redchuk inhosi sitä, mutta ei siksi, että olisi ”prinsessa”. Ei hän vähättele siivoojien työtä.
Se vuosi oli vaan huonoa aikaa hänelle. Redchuk oli menettänyt näyttelijän työnsä, joutui aloittamaan nollasta vieraassa maassa. Redchuk ehti ja jaksoi kuitenkin opetella suomea.
– Rakastan Suomea ja pidän Suomea toisena kotimaanani. Haluan joskus tulla Suomeen ja puhua suomea paremmin kuin nyt.
Suomea hän kiittää tuesta.
– Kiitos suomalaisille sotilaille, jotka ovat Ukrainassa auttamassa ukrainalaisia. Se on tärkeää, koska nyt me ukrainalaiset tunnemme, ettemme ole yksin.