Ylisen perheen ovenpielessä on läjä suksia, liukureita, pyöriä ja niin pikkuinen lumilauta, ettei sillä laskija voi olla kovin iso.
Eteisessä tulijalle on jo päivänselvää, että tässä kodissa asuu ihmisiä, joille liikkuminen on harrastus, elämäntapa ja iso rakkaus.
Susanna Ylinen on lapsesta asti houkutellut ladulle ja pulkkamäkeen ystäviä ja sisaruksiaan. Nyt parasta ulkoiluseuraa on oma perhe, etenkin lapset.
Tätä ilosanomaa sekä liikunnan riemua Susanna jakaa omilla somekanavillaan. Niitä onnenhetkiä, jolloin hän rymyää laduilla ja telttaretkillä lasten kanssa, mutta myös arkeen raivattuja koloja, kun hän pääsee tuulettamaan omaa päätään lenkillä ihan yksin.
Joillekin Susannan esimerkki on liikaa, ja hän saa siitä palautetta somessa.
– Aika moni juttu minun ja perheemme tavassa olla ja elää tuntuu ärsyttävän varsinkin muita äitejä. Se tuntuu erityisen pahalta, Susanna miettii samalla, kun pakkaa omia ja kahden pienimmän lapsensa hiihtokamoja autoon.
”Mitä sä oikein esität?”
Tänään kahden pienimmän lapsen toive on suunnata ladulle, eikä Susannalla ole mitään sitä vastaan. Hän rakastaa hiihtoa niin paljon, että on tehnyt sitä jopa vuorokauden ympäri. Viimeksi Lahdessa maaliskuussa, jolloin syntyi 24 tunnin hiihdon uusi naisten maailmanennätys.
Susannaa on moitittu itsekkyydestä, kun hän käy omilla lenkeillä. Jos hän kertoo lasten kanssa vietetyistä hetkistä retkillä, ladulla tai laskettelurinteessä, ei sekään ole hyvä.
”Mitä sä oikein esität?”
”Pitääkö noin pienet lapset raahata rinteeseen tai telttaretkille?”
”Ei kukaan oikeasti tykkää olla noin paljon lasten kanssa.”
Susanna kertoo esimerkkejä saamistaan kommenteista ja ihmettelee, miksi nykyinen äitimuotti on edelleen niin ahdas.
– Ihan sama, miten teet, on siinä jotain pielessä. Äitiyttä ja vanhemmuutta arvostellaan, mielipiteitä ja ohjeita jaellaan, vaikka niitä ei pyydettäisikään.
Liian ahdas vanhemmuusmuotti
Kun Susannasta tuli äiti 17 vuotta sitten, oli hän vanhemmuudessaan hukassa. Yhtäkkiä elämässä oli pieni tyyppi, joka tuntui määräävän kaiken. Sen, milloin sai nukkua ja milloin ei, tai milloin pääsi lenkille.
Sitten jotain nuoren äidin päässä naksahti. Ehkä lapsi ei ollutkaan niin suuri rajoite kuin hän oli ajatellut. Suurin syy taisikin olla oma pää. Omat ajatukset olivat muovautuneet odotusten mukaisiksi sen suhteen, minne lasten kanssa voisi mennä tai miten heidän kanssaan elää ja olla.
Totta kai lapsen voi viedä reppuretkelle, reissuille tai minne tahansa. Miksi ei voisi, Susanna kysyy.
– Olen halunnut pois siitä kuplasta, että vanhempana pitäisi elää tietyllä tavalla tai lasten kanssa ei voisi tiettyjä asioita harrastaa. Mietin ennemminkin, miten minulle ja meille tärkeät asiat onnistuvat.
Susannan juttu on liikunta. Jollekin muulle se on jotain muuta. Pääasia on, että vanhemmat ja perheet rohkaistuisivat tekemään enemmän niitä asioita, jotka tuntuvat itsestä hyvältä, Susanna muistuttaa.
”En halua!”
Kun ensimmäinen iso mäki on selätetty, pienin hiihtäjistä päättää jättää homman siihen. Ei huvita.
– Joskus on ajettu tunnin matkan päähän kotoa, vuokrattu lasketteluvälineet ja yhden laskun jälkeen lapsi ilmoittaa, että tämä oli tässä. Tai on lähdetty hiihtämään hirveän säädön jälkeen ja tajuttu vasta perillä, että että puolet porukan välineistä on kotona, Susanna nauraa ja nostaa 3-vuotiaan Timjamin hiihtokärryyn.
Yhteinen tekeminen on siis tätäkin. Mutta olkoon. Aina ei onnistu ja se on ihan ok, eikä sen tarvitse määrittää seuraavaa kertaa.
– Seuraavalla kerralla pikkutyyppi saattaakin silmät loistaen kysyä, mennäänhän vielä yksi kierros. Silloin tuntuu ihanalta, että on voinu välittää rakkautta liikkumiseen.
Susanna haluaa opettaa lapsilleen omasta hyvinvoinnista huolehtimista, mutta ennen kaikkea oman intohimon seuraamista. Välillä tehdään, mitä lapset haluavat ja välillä mennään aikuisten toiveiden mukaan.
Hän ei halua jättää itselleen tärkeitä asioita pois elämästä. Jos hän tekisi niin, näyttäisi hän lapsille vääränlaista esimerkkiä. Hän ei halua opettaa lapsia olemaan tulevaisuudessa, uhrautuvia ihmisiä ja vanhempia.
”Laiskan ja mukavuudenhaluisen vanhemman teko”
Esimerkillä on Susannan mielestä iso vaikutus. Esikoisen kanssa asioita tehtiin ensimmäistä kertaa ja jokaiseen asiaan meni enemmän aikaa. Nyt kun lapsia on jo neljä, on pienimmällä esimerkin näyttäjiä jo iso liuta.
Se, että jo kolmevuotias laskettelee, pyöräilee, luistelee ja hiihtää, ei ole itsetarkoitus. Lapset kehittyvät eri tahtiin, jokaisen perheen intressit ja mahdollisuudet ovat erilaiset. Sen sijaan halu kuulua porukkaan voi olla taika siihen, että pienikin lapsi innostuu kokeilemaan uusia juttuja.
– Edelleen se oppimisen ilo, jota lapsi kokee onnistuessaan jossain, on ihanaa. Se saa myös minut jaksamaan sitä säätämistä ja aina uudelleen yrittämistä, Susanna miettii.
”Eväät esiin!”
Välillä rusinoiden ja pähkinöiden voimalla ladulla suksivat molemmat lapset. Välillä iskee väsy, ja pötköttely ladulla houkuttelee enemmän.
Timjami matkustaa suurimman osan reissusta kärryn kyydissä, 6-vuotias Kaneli sauvoo äidin kannustamana koko matkan.
Minulle ulkoilu on laiskan ja mukavuudenhaluisen vanhemman teko, Susanna nauraa. Tämä tuntuu helpommalta. Ulkona on helpompi olla läsnä ja säädellä niin omaa kuin lasten levottomuutta.
Koko hiihtomatkan rauhallisesti lapsia ymmärtävä ja kannustava Susanna voisi herättää jopa kateutta. Miten tuo muka onnistuu?
– Tarvitsen joka päivä yksinoloa. Se on ehkä jonkun mielestä itsekästä, mutta olkoon.
Kun Susanna saa oman hetken pienimmän nukahtaessa kärryyn tai lapsen harrastuskuskausten välissä lenkkeillessä, jaksaa hän paremmin arkea. Omien hetkien järjestäminen vaatii kuitenkin sumplimista perheessä, jossa hoitoapuja ei ole lähellä ja toinen vanhemmista työskentelee välillä vuorotöissä.
Siitä huolimatta Susanna priorisoi oman ajan ja liikkumisen. Ujuttaa sen niihin hetkiin, kun sopiva kolonen löytyy.
”Meidän pitäisi ennemminkin tukea toisiamme.”
Aikaisemmin Susanna häpesi näyttää tai kertoa omasta tavastaan olla vanhempi. Syynä olivat jatkuvat arvostelut somessa.
Arvostelut eivät ole loppuneet, mutta yhä enemmän Susanna saa viestejä myös niiltä vanhemmilta, jotka ilahtuvat hänen esimerkistään.
– Meidän pitäisi ennemminkin tukea toisiamme. Ei pelkästään äitiydessä vaan vanhemmuudessa ja elämässä ylipäätään. Arvostaa ja antaa ihmisten elää omanlaista elämää.
Autoon pakattu hiihtokansa hiljenee. Pienin nukahtaa päiväunille. Totta kai väärään aikaan.
Väsyttääkö Susannaa koskaan?
– Tietenkin!
Vastaus tulee hetkessä. Joskus väsyttää ihan älyttömästi. Sekin kuuluu vanhemmuuteen.
Julia Thurénin juontaman Melkein kaikki perheestä -podcastin uusimmassa jaksossa pohditaan lasten vertailua. Milloin vanhemmat sitä tekevät ja miksi? Kuuntele Areenassa!