Tuntuu kuin Suomessa näköalattomuus kasvaisi päivä päivältä. Keskustelussa eivät enää vilahtele erilaiset skenaariot ja vaihtoehdot. Päivän sana on nyt ”pakko”.
Kun poliitikot keksivät jonkin toimintasuunnitelman, siitä sanotaan: ei ole muuta vaihtoehtoa. Suureen ääneen julistetaan: on pakko toimia näin.
Puheissa yhteiskunnallinen todellisuus näyttäytyy liki yksiraiteisena kuin pääkaupunkiseudun metro.
Tämä pakkopuhe on hallinnut esimerkiksi työelämäuudistusten tiimoilta käytävää riitelyä. Mutta sanan ”pakko” levikki on laaja eikä rajoitu pelkästään työelämään. Pakkopuhe ei myöskään ole vain suomalainen ilmiö.
Kun Petteri Orpo (kok.) nousi pääministeriksi, hän ilmoitti, että meidän on pakko muuttaa Suomea. Muuta vaihtoehtoa ei ole, näin hän sanoi. Kun työministeri Arto Satonen (kok.) puhuu työelämän uudistuksista, hän toteaa, että hänen ajamansa muutokset on pakko tehdä.
Teollisuusliiton Riku Aalto puolestaan ilmoittaa youtubessa, että lakoille ei ole vaihtoehtoa. Ei tämä kivaa ole mutta on pakko, sanoo Sinebrychoffin edessä seissyt lakkovahti.
On kuin kukaan ei enää selittelisi, että asioiden hoitaminen juuri tällä tavoin on järkevää tai perusteltua. Tai että kyseessä on kelvollinen ja mahdollinen suunnitelma.
Ei: on pakko. Muuta vaihtoehtoa ei ole.
On kuin näkymättömät, rautaiset lait ohjaisivat maailman toimintaa. Kuin me kaikki ja poliitikot etunenässä olisimme korkeampien voimien naruissa sätkiviä nukkeja.
Sanotaan, että halusimmepa tai emme, muita vaihtoehtoja ei ole. Puheissa yhteiskunnallinen todellisuus näyttäytyy liki yksiraiteisena kuin pääkaupunkiseudun metro.
Tällainen pakkopuhe auttaa väistämään vastuuta. Se vapauttaa pohtimasta syitä ja seuraamuksia. Samalla voidaan uskotella, ettemme oikeasti olisi halunneet tehdä kaikkea tätä ikävää. Mutta kun oli aivan pakko.
Tätä sapluunaa on sovellettu vuosisatoja. Sielusi pelastamiseksi meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin polttaa sinut elävältä, selittivät varmaan aikoinaan inkvisiittorit.
Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Ja syypäitä vaihtoehdottomuuteen ovat aina nuo muut: kaikki edelliset tai nykyiset hallitukset ja oppositiot. Mikä milloinkin sattuu olemaan vastapuoli, sielunvihollisesta alkaen.
Pelkään, että pakkopuhe luo myrkyllisen keskusteluilmapiirin, joka on omiaan lisäämään polarisaatiota.
Vaarallisinta siinä on, että poliitikko alkaa uskoa itseään. Että kyseessä ei ole vain retorinen keino vaan että oikeasti on pakko tehdä juuri niin kuin minä sanon, kuin poliitikko kanavoisi yli-inhimillisiä talouden ja yhteiskuntaelämän lakeja.
Venäjän oli putinistien mielestä aivan pakko hyökätä Ukrainaan, koska Kiovan natsiterroristit eivät jättäneet heille muuta mahdollisuutta.
Puolustusministeri Sergei Šoigu on todennut, ettei Venäjällä ole muuta vaihtoehtoa kuin voittaa. On pakko pommittaa siviilejä, pakko ampua Ukrainaan miljoonakaupalla tykinammuksia.
Professori Hannu Juusolan mukaan hyökätessään Israeliin Hamas katsoi, ettei sillä ollut muuta mahdollisuutta. Murhaamiselle ja raiskaamiselle ei ollut vaihtoehtoa. Oli pakko tehdä niin.
Ja tietysti Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu ilmoitti, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin marssittaa armeija Gazaan. Ei voinut tehdä muuta kuin pommittaa Gaza kivimurskaksi ja tappaa kymmeniä tuhansia.
Olemmeko siis todella tulleet jollekin ajatusten pääteasemalle, josta eteenpäin vaihtoehdot ovat hävinneet maailmasta? Kuin inhimillinen mielikuvitus ja kekseliäisyys olisi nyt ammennettu tyhjiin?
Sitä minun on vaikea uskoa. Luulen, että pakkopuhe on pikemmin oire suuresta neuvottomuudesta ja pelosta, jonka talouskriisit, Venäjän fasismi ja maailmalla vallitseva suunnaton epävarmuus ovat synnyttäneet.
Pakkopuhe on puhujalleen noloa, kun usein joudutaan lopulta tunnustamaan, ettei nyt sitten aivan pakko ollutkaan.
Pyydän silti: lopettakaa pakkopuhe. Se on lapsellista ja typerää. Se loukkaa jokaista ajattelevaa ihmistä. Se on myös puhujalleen noloa, kun usein joudutaan lopulta tunnustamaan, ettei nyt sitten aivan pakko ollutkaan.
Tunnetusti pakko on vain kuolla. Kaikelle muulle löytyy aina vaihtoehtoja.
Yhteiskunnallinen todellisuus ei nimittäin ole kuin pääkaupunkiseudun metro vaan muistuttaa ennemmin Lontoon maanalaista monine rönsyineen ja yhteyksineen.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja kirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.