Kun lapsiin kohdistuu silmitöntä väkivaltaa, ilmaisemme järkytystä ja surua hirvittävästä menetyksestä. Saman tien alkaa puhe myös siitä, miten tällaista ei saa tapahtua. Väkivalta on estettävä. On selvitettävä, miksi kävi näin – ja on tehtävä jotain.
Menee viikkoja ja kuukausia. Järkytys laantuu, julkinen keskustelu siirtyy nopeasti uusiin aiheisiin. Alkujärkytyksen lietsoma päättäväisyys ei johda toimenpiteisiin, eikä ole enää ollenkaan selvää, mitä edes pitäisi tehdä.
Emme osaa olla aikuisia lapsillemme.
Mikään yksittäinen asia ei täysin varmasti estä väkivallantekoa, mutta haluan tuoda esiin näkökulman, jolla uskon olevan todellista merkitystä: meidän aikuisten on korjattava suhtautumisemme lapsiin ja nuoriin. Meidän on lakattava väheksymästä heitä, ja ennen kaikkea meidän on uskottava meitä nuorempien kyvykkyyteen. Tällä hetkellä emme osaa olla aikuisia lapsillemme.
Kirjailija Iida Rauma on puhunut julkisuudessa sinnikkäästi kouluväkivallasta painottaen sitä, kuinka aikuiset tarjoavat lapsille väkivallan rakenteet ja mallit, joiden sisällä he silti olettavat lasten toimivan väkivallattomasti.
Lapsia vaaditaan kohtelemaan kaveria kivasti ja ratkaisemaan ristiriidat asiallisesti puhumalla. Silti aikuiset sotivat ja haukkuvat toisiaan.
Odotamme lapsilta väkivallattomuutta, vaikka itse emme kykene merkittäviin panostuksiin syrjinnän, vihapuheen ja muun väkivallan estämiseksi yhteiskunnassamme.
Rauma puhuu kouluväkivallan taustalla olevasta lapsivihamielisestä kulttuurista ja väitän, että yhtenä sen ilmenemismuotona on silkka välinpitämättömyys lasten ja nuorten ajatuksia, toiveita ja kykyjä kohtaan.
Lapsia vaaditaan kohtelemaan kaveria kivasti ja ratkaisemaan ristiriidat asiallisesti. Silti aikuiset sotivat ja haukkuvat toisiaan.
Tutkin aikoinaan vuonna 2004 tapahtunutta koulukaappausta Venäjän Pohjois-Ossetiassa, Beslanissa. Halusin selvittää lasten kokemuksia kolme päivää kestäneestä ja yli 330 kuolonuhria vaatineesta kaappauksesta. Materiaalia oli niukasti, mutta vuonna 2005 julkaistu dokumenttielokuva Children of Beslan toi kameran eteen pelkästään lapsia ilman puheeseen puuttuvia aikuisia.
Dokumentissa nuori poika kuljettaa elokuvatekijöitä pitkin räjäytettyä koulurakennusta ja selittää asiantuntevasti tapahtumien kulkua. Hän osoittaa paikan, jossa hänen isänsä kuoli. Vaikka lasten haastattelu tällaista elokuvaa varten on myös kyseenalaista, dokumentista tulee esiin lasten pyrkimys selviytyä ja toimia mahdottomassa tilanteessa.
Eräs lapsista pyrki takaisin koulurakennukseen pelastamaan äitiään. Toinen yritti ostaa äidilleen vapauden tarjoamalla kaappaajalle ruplia. Lapset arvioivat kokemaansa, ja heillä on tapoja käsitellä sitä.
Yleensä sodan kokemuksen tutkimuksessa lasten äänet eivät kuulu. Ne eivät kuulu yhteiskunnassa muutenkaan.
Äänessä ovat sen sijaan aikuiset, jotka iskostavat lapsiin rajojen brutalismia, nationalistista ylemmyyttä tai ahneutta, joka oikeuttaa ympäristötuhon ja köyhyyden. Kuvittelemme lapsemme sotimassa omien ihanteidemme puolesta. Tarjoamme perinnöksi omat ideologiamme ja pelkomme.
Odotamme lapsilta menestystä – emme onnellisuutta.
Lapsuus ei tarkoita vain kypsymättömiä aivoja, erityistä haavoittuvuutta ja suojelun tarvetta. Se on myös poliittinen käsite, jossa lapset ovat kasvatuksemme kohteita ja omien odotustemme toteuttajia.
Useimmiten odotamme lapsilta menestystä – emme onnellisuutta. Menestyksen mittaaminen aloitetaan varhain. Katsomme kauhulla heikkeneviä Pisa-kokeiden tuloksia, eikä arvottaminen lopu koskaan. Olemme yhtä hyviä kuin koulunumeromme, suorituksemme, työpanoksemme, uramme.
Lapset ovat välineitä. He siivoavat sotkumme, maksavat tulevat eläkkeet ja verot, hoitavat meidät. Ketä tällainen puhe oikein innostaa?
Aikuisten on uskottava lapsiin ja nuoriin, heidän kyvykkyyteensä ja rohkaistava heitä. Meidän on nähtävä tulevat sukupolvet sellaisina, jotka voivat luoda paremman yhteiskunnan. Miksi ihmeessä tuomitsisimme heidät jatkamaan väkivallan ja ahneuden perinteitämme?
Lasten ja nuorten mahdollisuudet hyvään elämään mahdollistetaan politiikalla. Nuorilta ja lapsiperheiltä leikkaaminen ei ole sitä.
Nuorten aktivismia meidän on tuettava erityisesti.
Mutta muutos voi olla myös henkilökohtainen. Kysy aamuisin itseltäsi: miten voin tukea ja rohkaista nuoria ihmisiä tänään? Voinko ihan vain katsoa kadulla vastaantulevaa nuorta toisella tavalla? Voinko kuunnella ja tarjota tukeani, kun sitä kaivataan?
Nuorten aktivismia meidän on tuettava erityisesti.
Sillä jos joku nuori jaksaa lähteä kaduille vastustamaan aikuisten typeryyttä, meillä on vielä toivoa.
Susanna Hast
Kirjoittaja on tutkija ja kirjailija, joka selvisi nuorena väkivallasta, mutta siitä ei ollut aikuisia kiittäminen.