Ukraina kamppailee jo kolmatta vuotta Venäjän laajamittaista hyökkäystä vastaan.
On syntynyt kierre. Venäjää heikompana Ukraina tarvitsee ulkopuolista tukea saavuttaakseen onnistumisia. Onnistumiset taas varmistaisivat tuen jatkuvuuden.
Maa kipuilee nyt yhtä aikaa miehistöpulan kanssa ja ilman varmuutta aseiden ja ammusten riittävyydestä. Ollaan tilanteessa, jossa on vaikea vakuuttaa kansalaisia riskeeraamaan henkensä ja terveytensä taistelussa.
On syntynyt kierre. Ukraina tarvitsee tukea saavuttaakseen onnistumisia. Onnistumiset taas varmistaisivat tuen jatkuvuuden.
Ukrainalta tuntuu puuttuvan teoria siitä, miten sota voitetaan. Siksi uutta liikekannallepanoa pidetään tärkeänä. Ilman uusia joukkoja Ukraina ei pysty jatkamaan pitkään kuluttavaa sotaa, venäläisten karkottamisesta puhumattakaan.
Lakihanke liikekannallepanosta on kohdannut myös kritiikkiä Ukrainassa. Siksi meilläkin kysytään jo, kannattaako maan tukemista jatkaa, jos ukrainalaiset itse eivät ole valmiita puolustamaan maataan?
Vastuu sotilaiden riittävyydestä on tietysti Ukrainalla itsellään. Keskustelussa on viitattu esimerkiksi Suomen jatkosotaan, johon osallistui noin 16 prosenttia väestöstä. Mutta meikäläistä historiaa ei voi suoraan rinnastaa nykytilanteeseen. Silloin ei huomioida Ukrainan sodan realiteetteja.
On Ukrainan virhe, ettei se valmistellut kansalaisiaan pitkään sotaan, mutta samaan toiveajatteluun syyllistyttiin meilläkin.
Sodan alkuvaiheessa, kun länsimaat vielä empivät Ukrainan tukemista, tuhannet ukrainalaiset jonottivat puolustaakseen maataan suurempaa hyökkääjää vastaan. Kynnelle kykenevät ovat kaksi vuotta myöhemmin yhä sodassa. Loput ovat kuolleet tai haavoittuneet.
Suomesta käsin on myös turhan helppo vieroksua Ukrainassa virinnyttä kritiikkiä liikekannallepanoa vastaan. On toki Ukrainan johdon virhe, ettei se ole onnistunut valmistelemaan kansalaisiaan pitkään sotaan. Mutta samaan toiveajatteluun syyllistyttiin meillä ja muuallakin lännessä.
Demokraattinen Ukraina ei myöskään voi sotia ja määrätä kansalaisiaan samalla tavalla kuolemaan kuin Venäjä. Toisin kuin Venäjällä, Ukrainan kansalaisilla ja heidän edustajillaan on sodankin aikana aitoa lainsäädäntövaltaa. Ukrainassa pakkokeinojen käyttöä jarruttaa kansalaisyhteiskunnan pitkäaikainen huoli siitä, että valtaapitävät käyttävät lakeja omien etujensa ajamiseen.
Epäilyjä liikekannallepanolakia kohtaan selittää osaltaan myös korruptio, jonka avulla rintamapalvelusta on vältetty. Ja halukkuuteen asepalvelukseen vaikuttaa niin ikään huoli heikosta koulutuksesta ja johtamisen tasosta.
Vaakakupissa painaa Ukrainan väestörakennekin: sodissa taistelevia nuoria on vähän, ja Ukrainan tulevaisuus on heistä riippuvainen.
Ukrainassa on laskettu jokaisen sotilaan ylläpidon vaativan kuudesta kahdeksaan veronmaksajaa. Myös pelkät taloudelliset realiteetit kyseenalaistavat laajan liikekannallepanon toteuttamiskelpoisuuden.
Ukrainalaisesta näkökulmasta panttaamme voiton avaimia, ja kannustamme turvasta heitä samaan aikaan marssimaan kuolemaan.
Valtaosa ihmisistä ei lähtökohtaisesti tahdo sotia. Siksi meidät on tarpeen vaatiessa pakotettava sotaan.
Palveluksen välttämisestä liikekannallepanon aikana voi Suomessa saada enintään kaksi vuotta vankeutta. Jatkosodan aikana meillä ammuttiin aseistakieltäytyjiä.
Ukrainalaisten yksioikoinen syyttäminen tilanteesta on tekopyhää. Unohdamme tällöin, että liikekannallepano Ukrainassa koskee oikeita ihmisiä. Kuten länsimaissakin, myös Ukrainassa punnitaan liikekannallepanokysymystä ennen kaikkea suhteessa ulkopuoliseen tukeen ja voiton mahdollisuuksiin.
Ukrainan tuki on vähentynyt. Gazan sota on vienyt lännen huomion muualle, sisäpolitiikka Yhdysvalloissa ja Venäjän vihjaukset sodan leviämisestä muualle Eurooppaan ovat myös purreet tuen määrään. Samaan aikaan Venäjä on vuorostaan kasvattanut sotapanostuksiaan.
Olemme jo kaksi vuotta kannustaneet ukrainalaisia vastarintaan, mutta emme silti ole antaneet heille riittävää apua sodan voittamiseksi. Ukrainalaisesta näkökulmasta panttaamme voiton avaimia käsissämme, ja kannustamme turvasta heitä samaan aikaan marssimaan kuolemaan.
Onko meillä oikeutta vaatia muilta jotakin, mitä emme ole itsekään tehneet? Me suomalaisetkaan emme taistelleet viimeiseen hengenvetoon talvi- ja jatkosodassa: luovutimme, kun tulkitsimme tilanteen mahdottomaksi.
Haasteista huolimatta vastarinta Ukrainassa jatkuu. Mutta sodan heikoin lenkki löytyy kyllä Ukrainan ulkopuolelta.
Ilmari Käihkö
Kirjoittaja on sotatieteilijä, jota ukrainalaiset muistuttavat jatkuvasti siitä, että he maksavat sodasta suuremman hinnan kuin me.
Muokattu 12.4.2024 kello 16.21: Kolumnin keskustelu suljettu ennenaikaisesti moderoinnin ruuhkautumisen vuoksi.