Demokraattien ja republikaanien välinen taistelu huipentuu marraskuussa presidentinvaaleihin, joka muistuttaa politiikan sijasta joukkueurheilua. Tänä vuonna tämä politiikan Super Bowl on ollut erityisen surullista seurattavaa, eikä syy ole vain ehdokkaissa.
Muutin Yhdysvaltoihin vuonna 2016. Sen jälkeen molempien puolueiden linjaukset tuntuvat kärjistyneen äärimmilleen samalla kun puolueiden kannattajien itsenäinen ajatustoiminta vaikuttaa heikentyneen.
Oikeiston lähinnä maalla asuville kannattajamassoille valmiit mielipiteet tarjoaa Fox News ja hiljattain itsenäiseksi journalistiksi ryhtynyt Tucker Carlson kumppaneineen. Suurten kaupunkien rikosluvut, Bidenin rajakriisi ja Trumpin noitajahti puhuttavat ympäri vuorokauden. Tästä kuplasta katsottuna demokraatit ovat soijamaitoa juovia elitistilumihiutaleita, jotka välittävät enemmän rauhasta Gazassa kuin oman kansansa turvallisuudesta.
Samaan aikaan New York Times, CNN ja MSNBC kuittaavat ajattelun monen demokraatin puolesta. Eriarvoisuus, historiallisten velkojen selvittäminen sekä Yhdysvaltojen kansainvälisen roolin palauttaminen ovat erityisen tärkeitä aiheita. Tällä puolella ajatuskuplaa Trumpin kannattajat nähdään kouluttamattomina rasisteina, jotka välittävät enemmän aseistaan kuin yhteisöistään.
Jossain näiden kahden laidan välissä seisoo miljoonia nykytilaan kyllästyneitä, joille pääpuolueiden meno muistuttaa rumaa perheriitaa, josta on hyvä pysyä kaukana.
Välillä tuntuu, ettei kumpikaan puolue edes yritä edustaa äänestäjiään.
Surkeinta tilanteessa on mielestäni se, että poliittinen kahtiajako aiheuttaa vakavia ajatusvääristymiä.
Nostetaan ensiksi republikaanijohtajien pinttymykset aborttien kieltämisestä. Jo 24 vuotta sitten 79 prosenttia amerikkalaisista olisi sallinut abortin joko kaikissa, tai tietyissä, olosuhteissa. Samana vuonna 61 prosenttia oli tiukemman asesäätelyn kannalla. Kansan enemmistön näkemyksistä republikaanijohto ei tunnu juuri murehtivan.
Epäsuosituista ajatuksista ei ole pulaa myöskään demokraattien puolella. 79 prosenttia amerikkalaisista oli henkilötodistuksen vaatimisen puolella äänestämisen yhteydessä, samalla kun demokraattijohto taas kannattaa löysempiä vaatimuksia vähemmistöihin vedoten. Muutama vuosi sitten samat johtajat halusivat puuttua poliisin rahoituksen, vaikka 65 prosenttia kansasta on poliisien rahoituksen vähentämistä tai muihin käyttöihin siirtämistä vastaan.
Välillä tuntuu, ettei kumpikaan puolue edes yritä edustaa äänestäjiään.
Voitti marraskuussa kuka tahansa, häviäjä lienee kansa. Vaalien voittaja tulee todennäköisesti edistämään lakeja ja päätöksiä, joita enemmistö amerikkalaisista vastustaa.
Ehkä puolueiden johtajat ajattelevat, että ulkoiset uhat ajavat äänestäjiä uurnille huolellisia argumentteja tehokkaammin. Toisen puolueen maalaaminen viholliseksi voi tuoda ääniä, mutta samalla kansalaisten käsitys toisistaan muokkautuu irvikuvaksi todellisuudesta. Ideologinen sodankäynti republikaanien ja demokraattien välillä uhkaa lopulta sokeuttaa koko kansan.
Täältä käsin on mielenkiintoista seurata myös vanhan mantereen penkkiurheilijoita, joille Yhdysvaltojen politiikka tuntuu olevan oman pöytäkeskustelun jatketta. Tyypillinen amerikkalainen ei osaa laittaa Helsinkiä kartalle, mutta moni suomalainen kokee tietävänsä, mikä Yhdysvalloissa on vialla.
Vaikka Yhdysvalloissa on paljon korjattavaa, vasta hiljattain tajusin, miten puolueellisista lähtökohdista Suomessa Yhdysvaltoja seurataan. Sisäänpäin kääntyneelle ja tieteen taakseen jättäneelle republikaanikoneistolle ei ymmärrettävästi paljon sympatiaa heru, kun Euroopassa kaivattaisiin Yhdysvaltojen panosta yhteisten ongelmien ratkomiseen. Tästä huolimatta suomalaisten ei mielestäni kannata ryhtyä demokraattien näkemysten kritiikittömiksi toistajiksi.
Trumpin valtaan nousu vuonna 2016, tai mahdollinen vaalivoitto tämän vuoden lopulla, ei ole demokratian vääristymä tai sen kummempi mysteeri kuin Pekka Haaviston, Alexander Stubbin tai Li Anderssonin äänisaaliit. Jokainen heistä puhuttelee kannattajiaan tavoilla, joihin muut ehdokkaat eivät kykene.
Onneksi Suomessa ajatusvääristymiä ehkäisee ainakin vielä vahva puolueiden välinen yhteistyö sekä perinteet myös oman puolueen ongelmien ruotimisesta. Sellaista täälläkin tarvittaisiin.
Alexander Puutio
Kirjoittaja työstää ajatuksiaan paremmasta yhteiskunnasta kahden lapsen isänä, liikkeenjohdon konsultoinnin ammattilaisena sekä yliopisto-opetuksen sekatyöläisenä Yhdysvalloista käsin.