Israelilaisten kuulee toisinaan päivittelevän, että arabit aina aloittavat sotia, mutta kansainvälinen yhteisö ei salli Israelin viedä niitä loppuun. Heti kun Israel pääsee niskan päälle, aletaan vaatimaan tulitaukoa. Näin hyökkääjät pelastuvat ja uuden sodan siemenet on kylvetty.
Myös Gazan sodassa on vaadittu tulitaukoa heti lokakuusta lähtien ja useita kertoja myöhemminkin. Vaatimuksilla ei ole kuitenkaan ollut seurauksia ja sota on jatkunut.
Ne alueet, joissa Hamasin hallinto on tuhottu, on yksinkertaisesti jätetty oman onnensa nojaan, kaaoksen ja nälän armoille.
Pääministeri Benjamin Netanjahu onkin vakuuttanut tähtäävänsä ”totaaliseen voittoon”. Israelin tavoitteina on kaikkien panttivankien vapauttaminen, ”Hamasin täydellinen tuhoaminen” ja ”sen varmistaminen, ettei Gaza koskaan enää uhkaa Israelia”.
Jo kuusi kuukautta sitten olisi pitänyt olla ilmeistä, ettei panttivankien vapauttaminen asevoimin ole mahdollista. Niin epämiellyttävää kuin se onkin, terroristien kanssa on toisinaan neuvoteltava.
Hamasin joukkoihin iskeminen oli perusteltua, mutta liikkeen ”täydellinen tuhoaminen” vaikuttaa lokakuun raa’an hyökkäyksen jälkeiseltä toiveajattelulta. Toive on sinänsä ymmärrettävä. Hamas on murhannut israelilaisia siviilejä busseihin ja kahviloihin jo kolmekymmentä vuotta ja terrorisoinut lisäksi raketeillaan Israelia.
Sekin on totta, että Israelin armeijalla on Hamasin aseellisiin joukkoihin nähden murskaava ylivoima. Hamasille on aiheutettu merkittäviä tappioita. On hyvin mahdollista, että Israel kykenee tuhoamaan järjestön johdon, asevarastot ja tunneliverkoston.
Tavanomaisessa, valtioiden ja niiden armeijoiden välisessä sodassa tämä olisi ehkä tarpeeksi. Kun Israel löi Egyptin armeijan jo neljättä kertaa 1973, siitä seurasi aikanaan rauhansopimus.
Kyseessä ei kuitenkaan ole tavanomainen valtioiden armeijoiden välinen sota. Siis esimerkiksi sellainen, jollaisen Israel kävi viimeksi 50 vuotta sitten, tai jota Venäjä käy parhaillaan Ukrainassa.
Gazan sota muistuttaa pikemminkin niitä sotia, jotka tulivat siirtomaavalloille tutuiksi Indonesiassa, Vietnamissa, Angolassa, Mosambikissa, Keniassa, Algeriassa, Namibiassa ja monissa muissa paikoissa.
Näissä konflikteissa täysin ylivoimaiset valtiolliset armeijat voittivat jokaisen taistelun, mutta eivät silti kyenneet kitkemään paikallisen väestön sissisodankäyntiä tai terrorismia.
Näissä ”pienissä sodissa” vastustaja tyypillisesti piileksii siviiliväestön keskuudessa, saaden siltä vaihtelevassa määrin tukea ja suojaa. Siksi siviilien kohtelu on myös puolisotilaallisten tai epäsäännöllisten joukkojen vastaisen taistelun ytimessä.
Yksi lähestymistapa ovat olleet väestönsiirrot tai silmitön väkivalta, joilla on pyritty murskaamaan vastarinta. Joskus tämä on toiminut. Roomalaisen historioitsija Tacituksen mukaan imperiumia kritisoitiin siitä, että ”he luovat autiomaan ja kutsuvat sitä rauhaksi”. Tämä ei Rooman osalta ollut koko totuus, mutta nykyään etninen puhdistus tai kansanmurha eivät ole sallittuja, ja hyvä niin.
Toinen vaihtoehto on ollut vastakumouksellinen sodankäynti (counterinsurgency), joka yhdistää väkivallan ja kilpailun paikallisväestön tuesta. Tätä yritettiin Yhdysvaltain johdolla vaihtelevalla menestyksellä Irakissa ja Afganistanissa.
Tämä väestökeskeinen lähestymistapa on hylätty Gazassa täysin. Ne alueet, joissa Hamasin hallinto on tuhottu, on yksinkertaisesti jätetty oman onnensa nojaan, kaaoksen ja nälän armoille. Sodan jälkeisestä poliittisesta ratkaisusta ei ole haluttu puhua.
Siitä olisi kuitenkin puhuttava, koska pelkästään sotilaallista ratkaisua ei ole tähän kriisiin olemassa. Jonkun on hallittava Gazassa ja Gaza on osa Israelin miehittämiä palestiinalaisalueita.
Tarvitaan pysyvä tulitauko, visio paremmasta ja uskottava poliittinen prosessi.
On myös harhaista kuvitella Hamasin kaltaisen ideologisen liikkeen tuhoutuvan täydellisesti Gazan raunioihin. Vielä turhempaa on luulla, että Gazan varoittava esimerkki saisi kaikki palestiinalaiset tyytymään samanlaisena jatkuvaan sotilasmiehitykseen ja saartoon.
Todennäköisesti kestävin tapa poistaa Gazan uhka Israelille on päästä sopimukseen kaikkien miehitettyjen palestiinalaisalueiden kohtalosta. Siviilien joukkokuolemat, nälänhätä ja kaiken järjestyksen romahtaminen Gazassa eivät edesauta tätä. Jokainen kulunut päivä tekee työn vaikeammaksi.
Myöskään määräaikaiset tulitauot eivät riitä. Tarvitaan pysyvä tulitauko, visio paremmasta ja uskottava poliittinen prosessi. Se on pitkällä tähtäimellä myös Israelin etu.
Timo R. Stewart
Kirjoittaja on poliittisen historian tutkija, jota kiinnostaa uskonnon rooli politiikassa ja konflikteissa. Ei siis ihme, että hän ajautui aikanaan tutkimaan suhtautumista Lähi-idän kriiseihin.