Kaarina Mönkkösen kuopus oli 90-luvun lopussa neljävuotias.
Kolmen lapsen äiti teki opetustyötä. Päivät olivat kiireisiä, ja illalla piti valmistella luentoa.
Mönkkönen ja kuopus olivat puhuneet menevänsä yhdessä teatteriin.
Lapsi sanoi yhtäkkiä äidilleen: ”Äiti, tehdään tämä sitten, kun sinulla ei ole kiire.”
Hetki oli Mönkköselle käänteentekevä.
Se sai hänet näkemään, miten kiireen keskellä eli ja miten kiirepuhe ulottui lapseen.
Mönkkönen alkoi pohtia, missä asioissa hän kiirehtii, eikä jaksa odottaa. Lapselle pitäisi luoda kiireetöntä aikaa.
– Lapsiin tarttuu helposti meidän puheemme. Siksi se on aika iso asia, istutammeko heihin hötkyilyn kulttuurin.
Myöhemmin tämä pohdinta ulottui hänellä työelämän kehittämiseen, missä kompastelemme Mönkkösen mukaan samoissa ongelmissa.
Kaarina Mönkkönen on Itä-Suomen yliopiston dosentti ja sosiaalityön vanhempi yliopistonlehtori. Hän on tutkinut etenkin ihmisten välistä vuorovaikutusta ja kiirettä sen osana.
Mönkkösen mukaan kiire näkyy tänä päivänä yhä enemmän myös lasten arjessa.
Lasten täytyy jo varhain olla tavoitteellisia. Päiväkodeissa on varhaiskasvatuskeskusteluja, kouluissa tavoitekeskusteluja ja lukiolaisen tulee jo varhain tietää, mihin hän on tulevaisuudessa suuntaamassa.
– Kuitenkin olemme aina ajatelleet, että lapsuus ja nuoruus ovat huoletonta aikaa. Itse olen huolissani siitä, onko se enää kovin huoletonta.
Moni elää kiireen keskellä
Kiireen yleistyminen näkyy myös Tilastokeskuksen työolotutkimuksessa.
Sen mukaan kiireeltä ei välty juuri kukaan.
Tilastokeskuksen mukaan Suomessa naiset kokevat kiirettä miehiä selvästi enemmän verrattuna EU:n keskiarvoon.
Kaarina Mönkkönen sanoo, että kiire näkyy ihmisten arjessa kaikessa: vuorovaikutuksessa ja ihmisten puhetavoissa sekä tavassamme liikkua.
– Kyllähän pääkaupunkiseudulla kiire näkyy ihan siinä yleisilmeessä, miten ihmiset kulkevat nopeasti ohi. He eivät katso toisia.
Kysyimme metroon menijöiltä Helsingin päärautatieasemalla, onko heillä kiire ja miten he ovat kiireen selättäneet:
Mönkkösen mielestä kiireestä on tullut tavoiteltavaa. Kun kaksi ihmistä tapaa toisensa, keskustelu alkaa usein siitä, miten kummallakin on ollut kiire.
– Siinä on jo uutisarvoa, kun joku sanoo, että onpa ollut kivan rauhallinen viikko. Ikään kuin kiire-sana sisältäisi sellaisen ajatuksen, että minä olen kiireinen, haluttu ja tärkeä ihminen ja minun pitää vakuuttaa sitä koko ajan.
Kulttuuri lietsoo kiirettä
Mönkkönen kertoo itse olevansa nopeatempoinen ja lähtevänsä kiireeseen herkästi mukaan.
– Kyllä tähän toki vaikuttaa persoonallisuuskin, mutta väitän, että kulttuuri ruokkii kiirettä. Aikajana tuntuu olevan koko ajan lyhyempi.
Kiire näkyy etenkin työelämässä.
Mönkkönen on huomannut tämän myös omassa työssään.
– Vannon aina lukuvuoden alkaessa syksyllä, että nyt otan rauhallisesti ja en anna töiden valua iltaan asti. Jotenkin kiire silti imaisee mukaansa.
Kun kiireinen ihminen juttelee toisen kanssa, se luo vuorovaikutukseen hätäisen tunnelman siitä, ettei tällä ole aikaa kohdata toista tai kuulla, mitä toisella on sanottavanaan.
Tähän Mönkkönen kertoo syyllistyvänsä itsekin. Hän saattaa lukea sähköposteja ”robottina” huolimattomasti.
– Sieltä saattaa jäädä välistä tärkeä asia ja väärinymmärrys tuottaa väärinymmärrystä. Vuorovaikutuksen kannalta pidän tärkeänä, että me kaikki oppisimme läsnäoloa ja laittaisimme ainakin toisen ihmisen kohtaamisessa kiiremoodin pienemmälle.
Kiire näkyy asioiden mittaamisessa ja palautekulttuurissa työpaikoilla. Mönkkösen mielestä arviointia tehdään jo ennen kuin ihmisellä on ehtinyt muodostua näkemys asiasta.
– Joskus ärsyttää, kun menee vaikkapa tavarataloon, ja sieltä saman tien lävähtää kysely sähköpostiin, että mitä pidit tuotteesta. Palautekulttuuri on jatkuvaa mittaamista, arviointia ja osin näennäistä tehokkuutta, joka tuottaa kiirettä jättäen vähän tilaa muille vaikuttavimmille asioille.
Ratkaisu kiireeseen
Mönkkönen on luennoinut paljon hidas-ajattelusta. Kun halutaan muutosta, on tärkeää alussa hidastaa ja yhdessä pohtia, mistä asiassa on kyse?
Hidas ei tarkoita tehottomuutta, vaan sitä, että aikaa käytetään oikeissa kohdissa. Nopeus voi tuottaa tehottomuutta, ja aikaa saattaa mennä hukkaan.
– Kiire saattaa usein pilata ymmärryksen. Pelkkä tekeminen ja asioiden suorittaminen aikataulussa eivät riitä vaan se, että ymmärrämme asiat. Siihen menee aikaa, Kaarina Mönkkönen sanoo.
Kirjassaan Vuorovaikutus asiakastyössä. Kohtaaminen sosiaali- ja terveysalalla Mönkkönen kertoo esimerkin eräästä päiväkodista. Siellä oli kehitetty laadunarvioinnin väline, jota työntekijät pitivät mielekkäänä tapana jäsentää työtään.
Kun päiväkodin työntekijät olivat ottaneet sen osaksi arkeaan, yksikön johtaja ehdotti toista arviointimenetelmää.
Työntekijät olivat pettyneitä tilanteeseen, sillä he kokivat työnsä valuneen osin hukkaan.
– Tämä heijastaa rytmiä, jossa mikään uusi asia ei pääse koskaan syväoppimisen vaiheeseen, vaan aina ollaan ikään kuin alkeissa ja lopulta suhtaudutaan kehittämisprosesseihin skeptisesti.
Kun ihminen puhuu kiireestä, hän myös tuottaa kiirettä.
– Jos on oikeasti kiire, niin silloin ei ehdi edes puhua, että on kiire. Taitavat kriisinhallitsijat vain lähtevät toimimaan. Puheella on valtavan iso merkitys.
Lapsi määrittää askelvauhdin
Mönkkösen hyvä ystävä asuu Sambiassa. Siellä ajatellaan, että aika ei kulu, vaan sitä luodaan.
Ystävän ajatus on ollut Mönkköselle tärkeä juttu. Aikaa voi ajatella kauniisti.
– Usein sanotaankin, että kukaan ei ole kuolinvuoteella miettinyt, että minun olisi pitänyt tehdä enemmän, vaan mitä olisin tehnyt vähemmän.
Mönkkösellä on nyt kahdeksan lastenlasta.
Lapset opettavat hyvin arjen rytmiä ja miten askelia on hyvä sovittaa paremmin heidän rytmiinsä.
Tämän Mönkkönen on huomannut kävellessään lapsen kanssa käsi kädessä.
– Lapset osaavat elää hetkessä. Se aikuisilta monesti unohtuu. Ne viestit ovat aika tärkeitä, että mennäänkö vähän hitaammin. Sellaisia meidän pitäisi kuulla enemmän.