Kirjeenvaihtaja Outi Parikan iho helotti punaisena kuin ravulla. Hän oli hetkeä aikaisemmin palannut juttumatkalta Tšernobylin ydinvoimalasta.
Vuosi oli 1998. Ydinvoimalaonnettomuudesta oli 12 vuotta ja ukrainalaiset tarvitsivat kipeästi länneltä rahaa huonokuntoisen betonikuoren korjaukseen.
Alueen alkujaan neljästä ydinreaktorista oli edelleen yksi käytössä. Työvoimaa houkuteltiin kovalla palkalla ja pitkillä lomilla.
Parikka kuvailee paikkaa kamalaksi ja kuolleeksi. Ympäristö oli ankeaa, harmaata ja valmistettu betonista.
Ohjeet olivat tiukat. Ei pitkää oleskelua, eikä varsinkaan ruokaa tai juomaa.
Seuraavana päivänä punotus oli hävinnyt, mutta myöhemmin tarjottuun mahdollisuuteen säteilymittauksesta Parikka ei halunnut tarttua.
– Minä olin ehkä pikkaisen naiivi. Olin ulkoilmassa useita tunteja, enkä ajatellut säteilyä, Parikka sanoo.
Ylellä Jämsässä työskentelevä Outi Parikka jää eläkkeelle keväällä. Hän työskenteli MTV:n Moskovan kirjeenvaihtajana vuosina 1998–2002.
Se oli lyhyt hetki historiassa kylmän sodan päättymisen jälkeen ja ennen Putinin diktatuurin kiristymistä.
Toimittajat lännestä pääsivät Venäjällä paikkoihin, jotka paljastivat yhteiskunnan mädännäisyyden.
Nyt Parikka kertoo, miten hän näki Venäjän muutoksen.
Tuohon aikaan venäläiset kertoivat epäkohdistaan kuten ympäristöongelmista perin avoimesti, mikä Parikan mukaan ei ole lainkaan tavallista.
– Ongelmien peittely on osa venäläistä kulttuuria. Me emme ehkä tajua sitä, että se on aasialainen kulttuuri, jossa kasvojen menettäminen on merkittävä asia.
Liennytystä Tähtikaupungissa
Liennytystä esiteltiin Neuvostoliiton aikana ulkopuolisilta suljetussa salaisessa Tähtikaupungissa, jossa kosmonautit ja astronautit olivat lähdössä yhteiselle matkalle.
Kulissit olivat kunnossa. Parikka kuvaajineen pysäköi autonsa tyhjälle parkkipaikalle ruudusta hieman sivuun. Henkilökunta edellytti, että ajoneuvo siirretään viivojen sisäpuolelle.
Laitoksen sisällä sai mennä ja olla niin kuin huvitti.
– Sen virheen tein, että haastattelin ensimmäisenä venäläistä kosmonauttia, joka oli paljon kokeneempi kuin amerikkalainen komentaja, joka oli hieman pahana.
Vaikka virallinen kuva oli avoin, epäluulo lännestä tulleita toimittajia kohtaan oli läsnä. Kaikkia seurattiin ja se myös näytettiin.
– Se on neuvostoliittolainen tapa luoda epävarmuutta. Minä en kokenut olevani vaarassa, mutta kyllä se ärsytti. Siitä enemmänkin sisuuntui, että minun mielenrauhaani ette järkytä.
Yksi kysymys suututti Putinin
Parikka pääsi todistamaan vallanvaihtoa aitiopaikalta. Päällimmäinen tunne Boris Jeltsinin kauden jälkeen oli toivo.
– Putin oli nuori ja raitis. Oli hyviä projekteja perheille. Lapsista maksettiin bonuksia ja nyt olen jälkikäteen tajunnut miten kauheaa se on, kun silloin lisättiin syntyvyyttä ja nyt Putin hyödyntää sitä tapattamalla väestöä Ukrainassa.
Nuoren presidentti Putinin todellinen karva paljastui nopeasti. Vielä 1990-luvulla Jeltsin oli pitänyt Karjalan palauttamista mahdollisena ja tuominnut Stalinin imperialistisen politiikan.
Kesällä 2000 tasavallan presidentti Tarja Halonen oli valtiovierailulla Moskovassa. Suomalainen media sai esittää Putinille yhden kysymyksen.
Parikka oli valmistautunut huolella. Hän mietti yhdessä tulkin kanssa sanamuodot ja sävyn siten, että kysymys ei ollut liian suora: ”Herra presidentti, mitä mieltä olette keskustelusta Karjalan palauttamisesta?”
Kysymys ei tullut Putinille yllätyksenä, sillä se piti toimittaa etukäteen.
– Hän ripitti meitä ja antoi ymmärtää, että tällainen keskustelu Suomessa ei ole suotavaa. Siitä seurasi myrsky, että miten Putin voi määrätä, mitä me Suomessa keskustelemme.
Tunnelma tilaisuudessa oli intensiivinen.
– Putin vastasi tuijottaen niillä kylmillä sinisillä silmillään vihaisesti minua. Kun me lähdimme pois, muut toimittajat kysyivät, miten kestin sitä.
Tuhottu kaupunki
Ensimmäiset konkreettiset merkit uuden vallan voimakeinoista koettiin syksyllä 1999. Moskovan köyhillä alueilla räjäytettiin kerrostaloja.
Parikan raportti rauniopaikalta kertoi 32 ihmisen kuolleen. Venäjä syytti tapahtumista tsetseenejä ja näin alkoi toinen Tšetšenian sota.
– Vielä siihen aikaan Venäjällä oli jonkin verran sananvapautta ja paikallisissa tiedotusvälineissä epäiltiin, että turvallisuuspalvelu olisi ollut osallisena.
Vuoden 1999 lopulla Venäjän asevoimat kuljetti läntisiä toimittajia katsomaan tuhottua Groznyin kaupunkia.
– Meidät vietiin sinne sotaturisteina. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Ei siellä voinut itsenäisesti kulkea.
Parikka kuunteli, kun venäläisupseeri selitti rauhallisesti, että paikka oli laitettu matalaksi ihmishenkien säästämiseksi ja tšetšeenien olisi syytä itse hoitaa jälleenrakennus, jotta kaupunkilaisilla on motiivi pitää ”terroristit” pois.
– Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, pelkäsin, että eivät kai ne tee kauniille Kiovalle samaa kuin Groznyille. Onneksi ne eivät päässeet sinne, sillä totaalinen tuhoaminen on venäläinen taktiikka.
Moskovan vuosien jälkeen Parikka palasi kotitoimitukseen ja teki erikoistoimittajan töitä vuoteen 2007.
Hän kirjoitti kirjan Äiti Venäjän aapinen (Atena 2007). Se oli aikaansa nähden kriittinen teos, josta tuli kiitosta, mutta myös arvostelua.
– Minä olen nyt iloinen, että uskalsin kirjoittaa kokonaisen kappaleen venäläisestä valehtelusta ja suoruudesta, jota ei lainkaan arvosteta venäläisessä kulttuurissa niin kuin meillä. Siellä suoruus on tyhmyyden merkki ja asiat pitää kertoa monimutkaisesti.
Suomalaisilla on Parikan mielestä heikko ymmärrys venäläisyydestä.
– Meillä oli lännessä ylimielinen asenne siitä, että he haluavat tulla meidän kaltaiseksemme ja omaksua meidän demokratian. Heitä ärsytti se, että tultiin neuvomaan suurvaltaa.
Kaksi kissaa ilman papereita
Vuonna 1991 Parikka sai Yleisradiosta äitiyslomatuurauksen asiaohjelmien ostajana.
Venäjän kielen Jämsänkosken lukiossa ja Tampereen yliopistossa opiskellut Parikka suuntasi Pietariin alan messuille.
Alikulkutunnelissa vastaan tuli rotukissa. Parikka päätti tehdä rehellisyystestin.
– Maksoin kissasta siihen aikaan valtavan summan, 50 dollaria. Ja sovin, että myyjätär tuo kissan kahden päivän kuluttua hotellille, kun oli määrä palata junalla Suomeen.
– Nainen toi kissan ajallaan ja venäläiseen kohtalonuskoon nojaten tiesin, että kissa on minua varten. Mutta olin aivan lirissä, että miten saan sen Suomeen.
Parikka matkusti junalla ykkösluokan loosissa, jossa ei ollut muita. Kissanpennulle hän keksi paikan talvitakin hupusta.
Tavallisesti tullimiehet eivät tutkineet nuorta naista, mutta tällä kertaa venäläiset vaistosivat jotain. Kaikki laukut pengottiin ja paikat tutkittiin. Viimeisenä pyydettin riisumaan takki, jolloin kissa tipahti tullimiesten jalkoihin.
– He olivat sitä mieltä, että minua on huijattu, eikä kyseessä lainkaan ollut rotukissa. Näin he päästivät meidät jatkamaan matkaa.
Neljä vuotta myöhemmin Parikka löysi itsensä jälleen samoilta asioilta.
– Minä olin jo siinä määrin venäläistynyt, että tiesin voivani ostaa eläinlääkäriltä väärennetyt paperit.
Ongelmaksi muodostui viikonloppu. Venäläistä eläinlääkäriä ei saatu hälytettyä sunnuntaiksi väärennyshommiin ennen kuin lento lähti seuraavana maanantaina.
Parikka päätti teeskennellä olevansa raskaana. Hän laittoi villapuseronsa alle pesusienen ja sen päälle kissan.
Turvatarkastuksessa kukaan ei kiinnittänyt huomiota ja lennollakin oli tyhjää. Kaikki meni suunnitelman mukaan, kunnes ruuan tullessa pöytään nälkäinen kissa lähti pyrkimään kohti takin kaulusta.
– Minulla oli mukana omia unilääkkeitä ja ajattelin, että jos vain saan siitä puraistua oikein pienen palan kissalle, niin se rauhoittuu. Kävi niin, että nielaisin sen vahingossa itse ja tulin loppumatkan rauhallisena ja velttona.
Nyt nuo nuoruuden uhkarohkeat ja lyhytnäköiset tempaukset nolottavat. Suomessa ei edes joutuisi samaan houkutukseen, kun kaduilla ei myydä rotukissoja.
– Minuun iski kai venäläisen ruletin henki, Parikka sanoo.
Venäjän ikkuna säppiin
Lopulta Parikka sai tarpeekseen Venäjästä ja ulkomaantoimittamisesta.
– Olin kyllästynyt siihen, että minun piti raportoida Venäjän myrkyllisestä kehityksestä. Vielä kun oli lähtenyt opiskelemaan venäjää sillä ajatuksella, että kehitys on hyvää.
Parikka huomasi lehdestä ilmoituksen, jossa Ylen Keski-Suomen toimitus haki uutispäällikköä.
Parikka pääsi takaisin juurilleen Jämsään, josta hän osti miehensä kanssa pihapiirin vanhalta maatilalta.
Samalla Parikka teki päätöksen, että hän ei enää tee juttuja Venäjästä.
Kun Ukrainan sota alkoi, hän tarjosi käännösapua, siinä kaikki.
Parikka sanoo, että ulkomaantoimittajia syystä tai toisesta nostetaan jalustalle. Paikallistoimittaminen on hänen mielestään työläämpää ja vaikeampaa.
– Pitää olla paljon tarkempi, kun tekee uutisia läheltä, koska ihmiset tuntevat sen todellisuuden, mistä kirjoitetaan.
Mutta mistä jutusta jäi hyvä mieli?
– Viime keväänä oli tutkimus, jonka mukaan mehiläispesistä saa tietoa ympäristön tilasta. Kuvasin sen itse ja uskalsin mennä lähelle, koska tiedän niiden pistävän vain äärimmäisessä hädässä.
– Minusta median pitäisi muutenkin tehdä enemmän juttuja tieteestä, koska se antaa toivoa.