Wheelingin kaupunki Yhdysvaltain Länsi-Virginiassa on paikka, josta tuskin kukaan on kuullut mitään. Eivät edes amerikkalaiset itse.
Wheeling on Amerikan valtavassa mittakaavassa paremminkin kyläpahanen, jonne kukaan ei halua muuttaa ja josta kaikki haluavat pois hinnalla millä hyvänsä.
Tämä Amerikan peräkylä on todennäköisesti nähnyt parhaat päivänsä 1870-luvulla villin lännen aikoihin. Legendaarisen Kauriinmetsästäjä-elokuvan kolkko teräskaupunkikin muistuttaa Wheelingin rinnalla lähinnä romanttiselta.
Tänne jonnekin kauas kaikesta Emil Larmi ajautui talvella 2020.
Juuri täällä hän upposi uransa syvimpään aallonpohjaan, niin urheilullisesti kuin henkisesti. Nuoren miehen mieli ja henkinen jaksaminen joutuivat kovaan ristivetoon kaukana Amerikan peräkylillä. Yksin vailla kunnon juttuseuraa, vailla ketään hengenheimolaista.
– Koko elämä oli epämääräistä möykkyä, jota on vaikea avata. Se kuvaa hyvin sen hetkistä fiilistäni. En tiennyt, missä oikeastaan olen, mitä teen täällä, miksi oikeasti olen täällä ja mihin olen menossa, Emil Larmi avaa kipeitä tuntojaan.
Maalivahdin suuri unelma luoda pysyvää NHL-uraa alkoi karista heti ensimmäisellä kaudella Pohjois-Amerikassa. Ei auennut paikkaa Pittsburghista eikä tavoitteelliselle suomalaiselle ollut käyttöä myöskään farmiliiga AHL:ssä.
Ainoa pelipaikka nuorelle lahtelaiselle löytyi lopulta juuri ECHL-liigan Wheelingistä, farmiliigan farmiliigasta.
– Se oli rujo paikka, jossa oli ollut kunnon eloa edellisen kerran todennäköisesti 80 vuotta sitten. Kaupunki, jossa ei ollut kunnolla valoa kuin yhdessä talossa. Juuri siellä me pelaajat asuimme. Siellä elämän kaikki karuus alkoi vain korostua.
Olo tuntui niin merkityksettömältä.
Henkinen paha olo alkoi purkautua merkityksettömän loppukauden ottelun jälkeen, kun omiin livahti useita kiekkoja. Lääke pahaan oloon löytyi amerikkalaisen supermarketin hyllyltä, alkoholipitoisena. Ratkaisu, jota Larmi ei ollut koskaan aiemmin tehnyt edes kaikkein huonoimpina hetkinä.
– Pelin jälkeen ajoin puolen tunnin matkan lähimpään kauppaan, ostin pullon ja kumosin sen kämpillä todella nopeasti. Koskaan en ollut juonut alkoholia yksin, mutta tuolla hetkellä huono olo oli turrutettava jollakin.
Amerikan peräkylillä tapahtui muutakin. Yksinäisen nuoren miehen paha olo alkoi vain kasaantua. Larmi alkoi kyseenalaistaa yksinäisinä, synkkinä iltoinaan koko oman ihmiselämänsä mielekkyyttä.
– Pyörin eräänä iltana yksin hotellihuoneessa, eikä uni tullut silmään ja katselin seitsemännen kerroksen ikkunasta alas. Mitään konkreettista (alas hyppäämistä) en ajatellut, mutta ajatus siitä ei sillä hetkellä edes pelottanut. Olo tuntui niin merkityksettömältä.
Vaikka seitsemännen kerroksen huoneessa ei olisi ollut ikkunaa, niin mitään itsetuhoista ei Larmin mukaan olisi tapahtunut.
Mutta pelkkä ajatuskin ikkunasta alas kadulle hyppäämisestä on kylmäävä kenelle tahansa.
– Ikinä se ei ollut lähellä, että oikeasti tekisin sen. Mutta se ajatus. Niin pitkälle en ole kuitenkaan mennyt, että suunnittelisin tekeväni itselleni jotakin. Se ajatus ei kuitenkaan pelottanut, hän kuvailee.
– Tuo on rajuimpia hetkiä, mitä omassa mielessäni on käynyt.
Larmin ajatukset kävivät tuona pimeänä iltana todella sakean synkissä vesissä.
– Sen elämän läpi näkeminen, ettei millään ole mitään väliä, voi olla jopa houkutteleva. Siitä merkityksettömyydestä vain nauttii sillä hetkellä.
”Ai, sinullakin on tuollainen”
Emil Larmi esittelee Vaxjön kotinsa ruokapöydässä oikeassa käsivarressaan olevaa, lähes huomaamatonta tatuointia. Tatuoinnissa on kaksi pistettä, joista toisessa on ohut sakara, puolipiste.
Se on mystinen symboli, joka viestii toivoa. Vaikeuksien selättämistä. Elämän jatkumista.
– Puolipiste on symboli siitä, että elämä voisi olla loppu, mutta se ei olekaan loppu.
Hän on omistanut tatuoinnin vain itselleen, omassa henkilökohtaisessa elämässään tapahtuneille henkisesti vaikeille ajoille.
Mielen kipuilu ei ole ollut Emil Larmin elämässä jokapäiväistä, vaan ainoastaan pieni osa elettyä elämää.
– Itselleni tatuointi kertoo siitä, ettei elämä ole aina helppoa, mutta kaikesta selvitään. Se on minulle osa itseni hyväksymistä, Larmi sanoo kättään tiukasti tarkastellen.
– Joskus arkitilanteessa lapsen kanssa leikkiessä tai koiraa rapsuttaessa symbolin huomaa käsivarressa. Silloin ajattelee, että tuollaista se on joskus ollut. Nopeasti tajuaa, että elämä on silti hiton siistiä ja asiat ovat hyvin, hän hehkuttaa hymyillen.
Larmi laittoi vuosi sitten kuvan tatuoinnistaan myös omalle Instagram-tililleen.
– Sellaista palautetta on tullut, että: ”Ai, sinullakin on tuo symboli. En olisi uskonut.”
Emil Larmi on käynyt elämässään välillä syvällä. Silti ilman lopullisia, itsetuhoisia ajatuksia.
– On ollut oikeasti hetkiä, jolloin olen miettinyt, olisiko sillä hetkellä loppu tälle elämälle. Näitäkin asioita olen joskus pohtinut, hän sanoo silmiin katsoen.
Hän puhuu merkityksettömyyden tunteestaan, joka on joskus vallannut ajatukset. Se on ollut silti ohimenevää.
– Tiedän, että minusta välitetään ja tiedän olevani merkityksellinen. Merkityksettömyys on liittynyt siihen, että saatan kokea olevani itselleni merkityksetön. Joku sairas ristiriita tässä on ollut.
Emil Larmin käsivarressa oleva tatuointi on lopulta se, mikä muistuttaa häntä vaikeiden aikojen selättämisestä ja eteenpäin menemisestä elämässä.
– Tuokaa eteeni mitä vain, siitä kyllä selvitään. Myös hyvinä hetkinä voi muistella, että aina ei elämässä kaikki ole ollut hyvin.
– Elämällä on kuitenkin hyvä merkitys.
Meillä kaikilla on oma tarinamme
Keväällä 2023 Emil Larmilla kaikki oli kohdillaan. Elämässä oli kosolti iloa, valoa ja ammatillista menestystä. Koko elämä hymyili hänelle maireasti.
Suurinta iloa Larmin elämään toi odotettu perheenlisäys kesällä.
Hieno henkilökohtainen kausi Vaxjössä huipentui Ruotsin mestaruuteen ja valintaan SHL:n pudotuspelien parhaaksi pelaajaksi. Larmin kausi päättyi lopulta Leijonien MM-joukkueen ykkösmaalivahtina kotikisoissa, uran ensimmäisissä arvokisoissa.
MM-kisojen aikaan hän avasi suomalaismedialle, että omaan elämään on kuulunut kamppailua mielen ja henkisen jaksamisen kanssa. Larmi oli jo aiemmin kauden aikana kertonut asiasta omalla Instagram-tilillään.
Minun ei tarvitse piilotella mitään, eikä paeta itseäni.
Rohkea ulostulo mielenterveysasioissa sai MM-kisojen aikaan kiitosta tavallisilta kansalaisilta.
– Somen kautta tuli viestiä ja yhteydenottoja, että joillakin on ollut samanlaisia kokemuksia. Koin, että olen tehnyt jotakin oikein, jos ulostuloni auttaa jotakuta.
– Pointtini oli se, että me urheilijat olemme ihmisiä siinä, missä muutkin omine ongelmineen. Ajattelin, että jos joku kokee ulostuloni kautta, ettei ole yksin sen ongelman kanssa, sehän on loistavaa.
Mielikuva Emil Larmista monilla jääkiekon seuraajilla on positiivisuutta hehkuva, hymyilevä ja vilpitön Lahden heppu, jolla ei päällisin puolin vaikuttaisi olevan ongelmia lainkaan.
Hän on halunnut tuoda esiin toisen puolen itsestään.
– Ajattelin, että minä olen minä ja meillä kaikilla on oma tarinamme. Minun ei tarvitse piilotella mitään, eikä paeta itse itseäni, Larmi toteaa.
– Haluan nostaa hattua kuitenkin kaikille niille ihmisille, jotka ovat olleet avoimia tässä asiassa ennen minua. Minä en ole todellakaan ensimmäinen ihminen, joka on tullut esiin.
Larmin ei olekaan tarvinnut tulla yksin julkisuuteen mielenterveysasioiden kanssa. Suomen NHL-tähtiin kuuluva Patrik Laine ilmoitti päättävänsä kuluvan kauden kesken siirtyäkseen liigan pelaajille tarkoitettuun tuki- ja hoito-ohjelmaan. SM-liigaan palannut sentteritähti Petri Kontiola kertoi puolestaan hakeutuneensa viime keväänä päihdekuntoutukseen.
– Avoimuus on nykyään isossa roolissa. Me urheilijat pystymme olemaan tänä päivänä oikeasti, mitä todella olemme. Ketä hyödyttää ongelmien piilottelu tai kulissien kasassa pitäminen, Leijona-vahti pohtii.
Huippu-urheilu on 2020-luvulla raakaa toimintaa. Urheilijalla on paljon pelissä. Toimeentulo, huoli omasta terveydestä ja huoli omasta tulevaisuudesta, jos elämä ja koko minäkuva on rakennettu pelkästään huippu-urheilussa onnistumisen varaan. Kun urheilijan odotukset ja tulos eivät kohtaa, koko toiminta voi olla henkisesti todella kuormittavaa.
– Kun joka toinen ilta pitäisi tässä lajissa saada itsestään aina paras irti, niin kaukaloon ei voi mennä selkä suorana katselemaan, vaan oikeasti suorittamaan. Kun niskassa ovat omat paineet ja ulkopuolisten asettamat paineet, siinä kohtaa ihmistä väännetään aika rusinalle, Larmi miettii.
”Miksi en voisi puhua asiasta?”
Jääkiekkojoukkueen pukukoppi on pelaajille pyhimmistä pyhin. Monille se on toinen koti.
Ulkopuolisilla ei ole sinne juurikaan asiaa. Pukukopin uumenissa koetaan voitot ja tappiot, riemut ja murheet.
Fyysiset loukkaantumiset ovat pukukopissa kaikille pelaajille näkyviä, mutta yksittäisen pelaajan kipuilu mielen ja henkisen jaksamisen kanssa ei ole helppo ottaa esiin joukkueen sisällä.
Mielenterveysasioista ja henkisestä jaksamisesta ei ainakaan huudella kiekkojoukkueen pukukopissa.
– Uskon, että joukkueen sisällä on edelleen kynnys puhua asiasta. Toivoisin, että näistä asioista voitaisiin puhua samalla tavalla kuin minkä tahansa loukkaantumisen kanssa, Emil Larmi miettii.
– Mielenterveysasiat voisivat olla samalla tavalla keskusteltavissa oleva juttu kuin vaikkapa polven kierukan hajoaminen. Asioista voisi puhua pienemmällä kynnyksellä.
Emil Larmille kynnys puhua omista mielen kipuiluista madaltui kertaheitolla siirryttyään Vaxjö Lakersiin kaudelle 2022–2023. Joukkueen ryhmäytymistapahtumassa ennen kautta hän kertoi ensimmäisen kerran oman seurajoukkueensa edessä rohkeasti omista kokemuksistaan mielenterveyden haasteiden kanssa.
Joskus hallilta kotiin tullessa elämä oli melkoista selviytymistaistelua.
Hän halusi avoimesti kertoa, että oman mielen kipuilu on kulkenut elämäntaipaleella joskus mukana.
– Se oli hetki, jolloin viimeistään ajattelin, että miksi en voisi puhua asiasta.
– Sen aistii, jos pelaajalla on vaikeaa. Jollakin pelaajalla voi kaikki näyttää ulkoisesti priimalta ja pelikin kulkee, mutta kaukalon ulkopuolella elämä saattaa olla maanpäällistä helvettiä, Emil Larmi toteaa.
Hän on itse ollut pukukopin uumenissa tilanteessa, jossa oma henkinen paha olo on piilotettava välillä väkinäisenkin hymyn taakse.
– Joskus hallilta kotiin tullessa elämä oli melkoista selviytymistaistelua. Minulle oli silmiä avaava hetki, kun tajusin, miten hyvin pystyin peittelemään toista puolta itsestäni. Kaikki ei todellakaan ole aina, miltä näyttää ulospäin.
Elämällä on merkitys
Emil Larmi sytyttää Vaxjön kotinsa olohuoneen pöydälle kaksi kynttilää. Kynttilöiden valo hämärtyvässä illassa kuvaa hyvin huippumaalivahdin tämänhetkistä elämää. Valo symboloi seesteisyyttä ja mielenrauhaa.
Merkitystä, valoa ja seesteisyyttä Larmin elämään tuo ennen kaikkea vaimo ja alle vuoden ikäinen vauva. Asiat eivät voisi olla paremmin. Tuki ja turva ovat koko ajan läsnä.
– Oma perhe, oma vaimo on elämässäni ehdottomasti Numero Uno. Vaimolle pystyn puhumaan kaikesta. Hän on niin isossa osassa omaa elämääni, Larmi painottaa.
Larmi muistuttaa hymyillen, että elämää ei voi koskaan käsikirjoittaa etukäteen.
– Elämä on siitä kivaa, ettei koskaan tiedä, mitä sieltä tulee. On asioita, joihin voi vaikuttaa ja joihin ei voi vaikuttaa. Vaikkei siltä aina tunnu, niin kyllä elämä on siistiä.