Hänellä oli punertava turkki ja musta harja, paljon tyylikkäämpi väri kuin muilla elokuvan leijonahahmoilla. Hän oli sirorakenteinen ja käyttäytyi teatraalisesti. Teennäisen kohteliaisuuden alla oli häikäilemätöntä vallanhimoa ja juonittelua.
Huomasin jo lapsena, että monet viihteessä esiintyvät pahat hahmot ovat selittämättömällä tavalla hienostuneita.
Kuvailemani Leijonakuninkaan Scar on vain yksi esimerkki. Aladdin-elokuvan Jafar oli laiha ja pukinpartainen velho-suurvisiiri, joka kommunikoi viiltävän ivallisesti ja käytti tyylikästä punamustaa viitta-asua. Erityisesti muistan ihastelleeni Kaukametsän pakolaisten häijyä hopeakettua Arpinaamaa, jolla niin ikään oli taipumusta dramaattisuuteen.
Hahmotyypille on olemassa nimi: queer-koodattu pahis, englanniksi queer-coded villain.
Hahmoja tavataan niin lapsille kuin aikuisille suunnatussa fiktiossa. Sanaa käytetään yleensä miespuolisista pahoista hahmoista, joilla on feminiinisiksi miellettyjä piirteitä – huoliteltu ulkonäkö, sirous ja teatraalisuus. Lyhyesti sanoen eleganssi.
Viime vuosikymmeninä queer-koodatut pahikset ovat alkaneet kuolla sukupuuttoon
Heissä on muitakin usein toistuvia piirteitä. Väkivaltaa palvova Arpinaama näyttää inhoavan kaikkea naaraspuolista, mukaan lukien omaa puolisoaan. Jafar taas yrittää saada prinsessa Jasminen järkiliittoon kanssaan, mutta paljon enemmän kipinää näkyy Jafarin ja elokuvan miespuolisen nimihenkilön välillä.
Viime vuosikymmeninä queer-koodatut pahikset ovat alkaneet kuolla sukupuuttoon. Hahmotyyppi on monen mielestä ongelmallinen, koska se antaa feminiinisistä miehistä ja homoista liian ikävän kuvan.
Sateenkaariaktivistit ovat mielellään korostaneet seksuaalivähemmistöjen hyveellisyyttä eli tavallisuutta ja tasapainoisuutta. Disney on luopunut queer-koodatuista pahiksista ja alkanut esittää peittelemättä homoseksuaalisia hahmoja. Esimerkiksi Kaunottaren ja hirviön näytellyssä versiossa tällainen hahmo on pahiksen koominen sidekick.
Naisellinen mies nähdään taiteessa usein heikkona
Kaavamaisesta maskuliinisuudesta poikkeaminen on perinteisesti merkinnyt koomisuutta ja heikkoutta. Ylimielinen, keikarimainen mies, joka on tosipaikan tullen pelkuri, oli vakiohahmo jo 1500-luvun italialaisessa commedia dell’artessa.
Kun aggressiivinen homoviha muuttui poliittisesti epäkorrektiksi, homoista tuli jotain, mitä ”suvaitaan” armosta, mutta joista ei koskaan ole vallankäyttäjiksi tai taistelijoiksi. Päätellen taannoisista presidentinvaaleista, kyseinen ajattelumalli ei ole ainakaan kokonaan kadonnut.
Suomen tunnetuin queer-koodattu pahis lienee Tuntemattoman sotilaan Lammio: itsetietoisen ylimieliseksi mainittu helsinkiläinen kadettiupseeri, joka huolehtii kenttäoloissakin estetiikasta, puhuu kimeällä äänellä huoliteltua kirjakieltä ja tekee asennon niin, että ranne muodostaa ”ohjesäännön vastaisen mutkan”.
Sana ”queer” on viitannut alun perin poikkeavuuteen. Aistillisuus, hienostuneisuus ja mielikuvituksellisuus on länsimaisessa kulttuurissa säännöllisesti määritelty epäilyttäviksi. Niitä edustava mies leimataan ”naismaiseksi”, mutta yhtä lailla äärifeminiinisyys, kuten näkyvä meikkaaminen, on riittänyt naisen leimaamiseen ”huonoksi”.
Queer-koodatun pahiksen vastustajana esiintyy usein suoraselkäisen maskuliininen sankari
Vastapainona suoraselkäinen (straight) mies ja hänen hyvä naisensa eivät kaipaa elämäänsä muuta kuin sen, mikä on välttämätöntä elossapysymisen ja suvunjatkamisen kannalta. Ei turhia koristuksia ja luksuspalveluita. Heidän elämänsä on puurtamista ja uhrautumista maanläheisen ruskean sävyissä.
Queer-koodatun pahiksen vastustajana esiintyykin usein suoraselkäisen maskuliininen sankari. Leijonakuninkaassa hyvä kuningas Mufasa on roteva, normaalin leijonan värinen ja puhuu matalalla äänellä lyhyin lausein.
Kaukametsän eläinpakolaisia johtaa uhrautuvainen ja vaatimaton tavallinen punakettu. Tuntemattoman sotilaan esimerkillinen upseeri Koskela on vähäpuheinen, harteikas maalaispoika. Poikkeavuus on yhdistettävä julmuuteen ja itsekeskeisyyteen, leimattava moraaliseksi rappioksi.
Läheskään kaikki queer-koodatut pahikset eivät kuitenkaan ole pelkureita. Jopa Leijonakuninkaan Scar, joka osoittautuu kehnoksi hallitsijaksi ja päätyy lopussa pyytelemään armoa päähenkilö Simbalta, on tätä ennen tapellut reilusti tämän kanssa. Lammio on ylimielisyytensä takia inhottu johtaja, mutta hänet mainitaan yhdeksi pataljoonansa rohkeimmista upseereista.
Queer-koodattu pahis on uhka
Queer-koodattu pahis on pelottava – ei epäilyttävän feminiinisistä piirteistään huolimatta, vaan niiden vuoksi, niiden yhdistyessä oveluuteen tai voimaan. Hän on enemmän maskuliinisuuden ja feminiinisyyden yhdistelmä kuin yksiselitteisen feminiininen mies.
Väinö Linna toteaa Tuntemattomassa suoraan, että Lammion rohkeus tekee tästä entistä vihatumman, koska yksinkertaiset maalaispojat eivät voi halveksuakaan häntä.
Teini-iässä suurin sankarini oli Animorphs-kirjasarjan pääantagonisti Visser Kolme, avaruusmuukalaisten imperiumin kolmanneksi korkein sotapäällikkö. Hän on ylimielinen sadisti, taistelussa vaarallinen vastustaja, mutta saattaa myös tuosta vain teloittaa alaisiaan.
Samalla hän käyttäytyy milloin mahtipontisen itsetietoisesti, milloin teennäisen kohteliaasti. Kirjojen päähenkilöt olivat silmissäni vain sietämättömän banaaleja amerikkalaisteinejä.
Mutta Visser Kolme oli elämää suurempi.
Feminiinisyys ja homous viittaavat heteroiden maailmassa toisiinsa, koska heteroseksuaalinen halu syntyy vastakohtaisuudesta. Homoseksuaalisessa halussa kuitenkin on kyse ihailevasta samastumisesta.
Tajusin teininä tällaisen halun mahdollisuuden itselleni – kun myönsin, että olisin paitsi halunnut olla kuin Visser Kolme, pidin häntä myös jumalattoman seksikkäänä. Hänessä oli kaikki: voima ja eleganssi.
Nykyajan kahtiajakautuneessa ilmapiirissä, myös homokulttuurissa, olisi tietysti ihannoitava joko maskuliinisuutta tai feminiinisyyttä valmiina paketteina.
Queer-koodattu pahis pysyy outona ja epäkorrektina. Vähän niin kuin biseksuaalisuus, jota iso osa heistä edustaa todennäköisemmin kuin siistirajaista homo-identiteettiä.
Scar ei ole uhri tai vätys
Pahojen hahmojen pitäminen kiehtovina ei ole sinänsä tavatonta. Antagonistit kuten Darth Vader tai Jokeri ovat populaarikulttuurin ikoneita vähintään yhtä paljon kuin tarinoiden sankarit.
Psykologi Travis Langleyn artikkelissa The Wired -sivustolla luetellaan mahdollisia syitä, miksi fiktiiviset konnat tai tosielämän kriminaalit kiehtovat. Kyseessä voi olla ihmiskunnan pimeän puolen tarkastelu, jungilaisittain ”varjon kohtaaminen”.
Queer-koodattu pahis ei ole koominen kevennys eikä nyyhkytarinan uhri, jota toksisen maskuliininen yhteiskunta ruhjoo
Taustalla voi olla myös voimafantasia: pahis on vapaa toteuttamaan omia halujaan. Langley muotoilee, että pahiksen fani on ehkäpä ”mieluummin pahis kuin uhri”.
Queer-koodattu pahis ei ole koominen kevennys eikä nyyhkytarinan uhri, jota toksisen maskuliininen yhteiskunta ruhjoo. Hän ei ole edes tylsän tavallinen kansalainen, joka tahtoo vain yhteiskunnan tunnustuksen parisuhteelleen.
Hän on pikemminkin Jouko Turkan aikoinaan spekuloima Iso Homo, jolle kukaan ei voi mitään. Hän ei tarvitse ketään, vähiten yhteiskunnallisesti tiedostavia tahoja, puhumaan puolestaan.
Ehkä juuri siksi queer-koodattua pahista pidetään niin ongelmallisena. Hän on tyylikäs, hän on pelottava ja hän on queer. Hänelle saattaa käydä lopulta huonosti, mutta ainakin hän on elänyt loppuun asti niin kuin tahtoi.
Queer-koodatun pahiksen tarve ei katoa, vaikka saisimmekin homoseksuaalisia sankareita. Pimeä puoli, väkivaltaisuus ja itsekeskeisyys, ei ole sovinnaisen maskuliinisten heteroiden yksinoikeus.
Mieluummin pahis kuin uhri. Sitä paitsi suoraselkäiset sankarit ovat hiton tylsiä.