Häpeäpaalut, huorapallit ja mitä niitä nyt oli, olivat käytössä keskiajalta pitkälle uuteen aikaan saakka. Nykyaikainen sivistysvaltio ei tietenkään sellaisia tunnusta.
Vai tunnustaako sittenkin? Nykyajan häpeäpaalu on nimittäin isompi ja paksumpi ja kaikin puolin hienompi. Siihen ei sidota konkreettisesti, vaan sitäkin tiukemmin digitaalisin sitein niin, että varmasti jokaisessa savussa tiedetään, kuka milloinkin on kamala ihminen.
Kun väärintekijää pyytää anteeksi, jatketaan elämää. Paitsi jos anteeksipyyntö ei tunnu tulevan sydämestä.
Entisaikaan häpeärangaistukseen liittyi uskonnollinen hurmoshenkisyys, ja tavallaan se on voimissaan nykyäänkin. Kun aiemmin jalkapuussa istuttiin kirkon edessä, siihen kuului ajatus Jumalan lakien rikkomisesta, ja toisaalta myös anteeksianto. Eli kunhan kärsit siinä nyt muutaman pyhän, niin sitten kaikki on ok, ja syntisi ovat anteeksi annetut.
Samalla lailla nykyään on tullut muodiksi se, että anteeksipyyntö vaaditaan – tosin enemmän ja vähemmän sattumanvaraisesti – ja kun väärintekijä pyytää anteeksi, jatketaan elämää. Paitsi siinä tapauksessa, että anteeksipyyntö ei tunnu tulevan sydämestä, tai se on jotenkin muuten tehty väärin, väärällä tavalla tai liian myöhään... vaatijoiden mielestä.
Nykyaikaisten mediakonsulttien nyrkkisääntö julkisuuden pahantekijöille on, että kannattaa pyytää anteeksi mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja kernaasti jo ennen, kun on mitään tehnytkään. Sillä anteeksipyynnön jälkeen kollektiivinen tuomio ja paheksunta suunnataan uusiin väärintekijöihin.
Aktiivinen kannattaa olla, sillä ellei onnistu teeskentelemään aitoa katumusta, niin rankaisu on hirmuinen. Työ otetaan pois, eikä kukaan leiki hiekkalaatikolla, ja kaikki osoittelevat sormella. Omaisuuskin menee ja ansaintamahdollisuudet, kun kukaan ei uskalla palkata saastunutta.
Jos ette usko, seuratkaapa vaikka Tytti Yli-Viikaria, jonka jokaisesta epätoivoisesta työnhakuyrityksestä media pitää listaa. Samalla varmistuu kätevästi sekin, että joka kerran muistetaan tosiaan olla edelleenkään palkkaamatta häntä.
Suuri osa ihmisistä tekee koko ajan kaikenlaisia tyhmyyksiä, mutta se on ok, koska heillä ei ole kylliksi instaseuraajia.
Suomessa on siirrytty askel katolilaisuuden suuntaan. Sehän on hieno uskonto siitä, että saa sikailla, kunhan käy ripittäytymässä, ja on pahoillaan papin käskystä. Siitähän myös tässä anteeksipyyntöepidemiassa on kyse. Jumalan – tai papiston - sijalla vain ovat oikeamieliset, jotka ovat aina valmiita heittämään ensimmäisen kiven – ja jos niitä vain riittää – jatkamaan kivittämistä.
Suuri osa ihmisistä tekee koko ajan kaikenlaisia tyhmyyksiä, mutta se on ok, koska heillä ei ole kylliksi instaseuraajia. Ne joilla on, saavat olla valppaina.
Tuntuu, että nyky-Suomessa pitää jatkuvasti olla yksi persona non grata, ei toivottu henkilö, joka on täydellisen paha, kunnes vaihdetaan tyyppiä, ja otetaan tähtäimeen seuraava. Rangaistus törttöilystä voi olla ihan epälooginen. Ainakin jos vertaa vaikka siihen, kuinka kiduttamisesta, taposta ja väkivaltaisesta pitkäkestoisesta raiskauksesta ei hirmu pitkään tarvitse vankilassa kärvistellä – sikäli kun sinne edes joutuu. Tikunnokkaan jostain paljon pienemmästä nostettu joutuu kärsimään siinä sattumanvaraisen ajan.
Rangaistus törttöilystä voi olla ihan epälooginen.
Kari-Pekka Kyrö oli varmaan ensimmäisiä tämänkaltaisia koko kansan vihan kohteita – melkein itse Saatana. Nyt häntä jo – 23 vuoden jälkeen – voidaan välillä puhutella.
Aku Louhimiehen tapaus kylmäsi – semminkin kun se mielikuvissa yhdistyi yhdistyi Me toohon, mistä ei nähdäkseni ainakaan pelkästään ollut kyse: laajemmin se liittyi myös vallankäyttöön työpaikalla.
Nyt uudempia ovat olleet Maria Pettersson tai vaikka Katariina Souri maalauksineen, tai toimittaja Matti Kuusela, joka on tuhonnut koko länsimaisen tiedonvälityksen. Ahkera mies.
Aku Hirviniemikin olisi varmaan sinänsä törkeästä käyttäytymisestä selvinnyt kuiville, jos olisi ymmärtänyt olla hiljaa hetken anteeksipyyntönsä jälkeen. Vaan kun ei ymmärtänyt. Sen jälkeen näyttää menneenkin sitten kaikki. Sääntöjen sattumanvaraisuudesta kertoo sekin, että Roope Salmisen anteeksipyyntö oli sen sijaan ihan ok.
Vaikka sikailua ei tarvitse hyväksyä, niin silti voisi toivoa edes pientä säälin tapaista, harva tässä on täydellinen.
Onko tällainen nyt sitten kohtuullista? Ei ole, eivätkä ole toki alkuperäiset törkeilytkään. Mutta tapaukset kertovat ennen kaikkea siitä, kuinka sattumanvaraisesti nämä epämääräiset tuomiot osuvat.
Vaikka sikailua ei tarvitse hyväksyä, niin silti voisi toivoa suhteellisuudentajua tai edes pientä säälin tapaista, ja sen muistamista, että harva tässä on täydellinen. Ainakaan meidän ei tarvitsisi potkia jo maassa makaavaa, etenkään rautavahvisteisin kengin.
Pieni sordiino pöyristymisissä ja kostonhimossa tekisi hyvää meille kaikille. Erityisen hyvää se tekisi koko yhteiskunnan ilmapiirille.
Roope Lipasti
Kirjoittaja on kirjailija ja pyytää jo etukäteen anteeksi, että tuli kirjoittaneeksi tämän kolumnin.
Korjaus 26.4. Tekstin kohtaa ”...yhdistyi Me toohon, mistä ei ollut kyse...” on täsmennetty. Uusi muotoilu on: ”...mistä ei nähdäkseni ainakaan pelkästään ollut kyse: laajemmin se liittyi myös vallankäyttöön työpaikalla.”