On tiistaiaamu vuonna 2005.
14-vuotiaan Iina Hyttisen puhelin soi. Äiti soittaa viereisestä huoneesta.
Nyt ei ole kaikki hyvin, auta mut vessaan oksentamaan.
Jotain on pielessä, ja Iina soittaa ambulanssin.
Edellisenä iltana Anne Jurmu oli potenut migreeniä pimeässä huoneessa.
Iina oli vienyt äidilleen syötäväksi kolme kylmää nakkia ja mennyt sitten itse nukkumaan.
Anne käskee Iinan pakata kaksi reppua: toiseen Annelle vaatteita kotiinpaluuta varten ja toiseen itselleen eväitä ja lukemista. Päivystyksessä kun tuppaa menemään tovi.
Iina unohtaa molemmat reput kotiin.
Kaikkeen pitää varautua
Ambulanssi kulkee kohti Oulun yliopistollista sairaalaa, sillä ei tunnu olevan kiire. Auto ei kulje hälytysajossa.
Keskustassa on hiljaista. Auto seisoo liikennevaloissa ja radiosta soi Pate Mustajärven kappale Ukko Metso.
Meitä tullaan pois jo hakemaan, me eletään vain kerran.
Anne viedään vuodeosastolle. Hän makaa potilaspedissä käytävällä, itkee ja vaikeroi. Silmä ja toinen suupieli roikkuvat.
Muutaman tunnin kuluttua Anne pääsee magneettikuvaan.
Sitten tulee kiire.
Magneettikuvassa näkyy jälkiä sekä aikaisemmasta että tuoreesta aivoinfarktista. Samalla Annella todetaan molemminpuolinen keuhkoveritulppa.
Annen vanhemmat ovat ehtineet paikalle. Iina kysyy äidinäidiltään, voiko äiti kuolla.
Hän muistaa edelleen mitä mummo tuolloin vastasi.
Kaikkeen pitää varautua.
Ennen ja jälkeen
Iina ja äiti olivat juuri muuttaneet Helsingistä Ouluun. Asunto oli isompi kuin mihin he olivat tottuneet.
Kaikki tuntui olevan kohdillaan.
Nyt heillä oli ensimmäistä kertaa oma auto ja Iinan kuukausirahakin nousi. Hän oli saanut koulusta uusia ystäviä ja elämä tuntui onnelliselta.
Kunnes tuli tuo tiistaiaamu, ambulanssi ja Ukko Metso, ja kaikelta putosi pohja. Elämä jatkui toisenlaisena.
Koulussa välitunneilla yläasteikäinen Iina soitti äidilleen kotiin. Hän halusi varmistaa, että äiti on edelleen elossa.
Ei 14-vuotiaana osaa miettiä, onko tilanne reilu tai onko olemassa vaihtoehtoja. Sitä vain tekee, mitä aikuiset sanovat
Iina Hyttinen
Nyt Iina ja Anne istuvat Annen yksiössä Helsingissä, Iina nojatuolissa ja Anne pyörätuolissa.
He muistelevat aikaa aivoinfarktin jälkeen.
Anne oli masentunut. Ruoanlaitto, kaupassakäynti ja laskujen maksaminen jäivät 14-vuotiaan Iinan vastuulle. Anne yritti kuitenkin palata töihin useamman kerran.
Siitä ei tullut mitään.
Kun eläkepäätös tuli, hän itki kaksi viikkoa.
Sairastuminen pudotti perheen elintason takaisin pohjille. He palasivat takaisin lähtöruutuun. Asunto vaihtui taas pienempään, auto piti myydä.
Heikoimpina hetkinä perhe sai ruoka-avustuksia ja maksusitoumuksia elintarvikkeisiin.
– Yritin kaikin keinoin pitää edes jonkinlaista elintasoa yllä, mutta se johti yhä isompaan velkaantumiseen, Anne muistelee.
Ennen sairastumistaan Anne työskenteli vakuutusyhtiössä.
– Minulla ei tuolloin riittänyt rahat henki- ja sairaskuluvakuutukseen, Anne toteaa.
Raha oli niin tiukassa, että kaikesta oli pitänyt tinkiä
”Miksi sä et vain nouse sieltä?”
Kun Iina tuli koulusta kotiin, näkymä ulko-ovelta oli aina sama.
Äiti makaamassa sängyssään.
Miksi sä et vaan nouse sieltä, käy kaupassa ja tee mulle ruokaa?
Iina tunsi vihaa ja katkeruutta.
– Eläkkeelle jäätyään äiti oli entistä kipeämpi ja masentuneempi, hän makasi kaikki päivät sängyssä. Se oli rankkaa. En halunnut olla kotona, mutta olin silti.
Anne yritti pyytää perheelle apua, tuloksetta. Kyllä 14-vuotias voi jo hoitaa, kuului vastaus.
Ja Iina hoiti.
– Ei sen ikäisenä osaa miettiä, onko tilanne reilu tai onko olemassa vaihtoehtoja. Sitä vain tekee, mitä aikuiset sanovat, Iina muistelee.
– Se ei ollut reilua, mutta minulla ei ollut voimia taistella. Masennus kesti monta vuotta. Se oli Iinalle rankkaa. Silti se tyttö valmistui ysiluokalta kiitettävillä papereilla ja meni Oulun parhaaseen lukioon, Anne sanoo.
Iina oli kympin tyttö.
Sellainen, joka pystyi, kunnes ei enää pystynyt.
Lukiossa raja tuli vastaan, ja Iina uupui. Hän jäi pois koulusta useammaksi kuukaudeksi.
18-vuotiaana Iina muutti pois kotoa. Ensin sadan metrin päähän, sitten Oulusta takaisin Helsinkiin.
Kuuden tunnin jaksoissa
Nyt Iina on 32-vuotias ja äidin aivoinfarktista on 19 vuotta. Viime vuonna Anne sairastui uudestaan. Lonkkaleikkauksesta seurasi komplikaatioita.
Kaikkeen piti varautua, taas kerran.
Lopulta Anne muutti Oulusta Helsinkiin, koska Iina halusi hänet lähemmäksi. Iina tiesi, että äiti tulisi tarvitsemaan hänen apuaan. Se kuormittaisi hänen arkeaan, mutta vähentäisi etäisyyden aiheuttamaa pelkoa ja huolta.
Iina on suunnittellut päivänsä kuuden tunnin jaksoissa, jotta hän ehtii käyttämään äidin koiran ulkona.
Lisäksi Iina hoitaa kauppa- ja apteekkikäyntejä. Hän on hoitanut märkivää makuuhaavaa, auttanut suihkutuksessa ja kuljettanut Annea lääkäriin.
Samalla hän pyörittää omaa arkeaan perheenäitinä.
Iina löysi kumppaninsa ollessaan 19-vuotias. Hänen edellinen seurustelusuhteensa oli kestänyt 31 päivää. Nykyinen on kestänyt jo 13 vuotta.
Nyt heillä on neljä lasta, joista vanhin on jo teini-ikäinen.
Kun Iinan esikoinen syntyi, oli Annen vuoro tarjota apua.
– Äiti oli meille isona tukena, ensimmäisten vuosien aikana hänellä ei ollut isoja liikunnallisia tai henkisiä haasteita, ja äiti saattoi tulla Oulusta meille viikoksi auttamaan, Iina muistelee.
– Oli ihanaa voida olla avuksi, Anne toteaa.
Lapsenlapset vierailevat isoäitinsä luona säännöllisesti, sen verran mitä itse haluavat. Iinalle on tärkeää, ettei hänen huolensa Annen terveydestä siirry lapsille.
– Koska olen itse joutunut ottamaan nuorena niin paljon vastuuta, haluan lasteni tietävän, että aikuiset kantavat vastuun, Iina sanoo.
Anne on tottunut tukeutumaan Iinaan. Soittojen ja avunpyyntöjen määrästä on keskusteltu, ja nykyään Anne pyrkii myös hillitsemään haluaan pyytää apua.
– Ennen kuin soitan Iinalle, mietin, voisinko ratkaista tämän asian itse, Anne sanoo.
– Omat lapset tulevat aina ensin. Äidin kanssa asiat sovitaan ja järjestellään asiat sen mukaan, Iina toteaa.
Ihminen, ei voileipä
Iina työskentelee sosiaalisen median yrittäjänä. Hänet palkittiin Tubeconissa vuoden 2024 blogivaikuttajana.
Iina aloitti blogin kirjoittamisen jo vuonna 2011. Blogin nimi on But I'm a human, not a sandwich. Mutta minä olen ihminen, en voileipä.
Iina poimi blogin hullunkurisen nimen kappaleesta, jonka lyriikat sattuivat jäämään hänen mieleensä. Tarina nimen takana perustui lähinnä sattumaan, mutta nykyään sandwich-termiä käytetään muussakin yhteydessä.
Sandwich-sukupolven määritelmä vaihtelee, mutta usein termillä viitataan työikäisiin, joka hoitavat sekä omia lapsiaan että vanhempiaan. Joukkoon, johon Iinakin kuuluu.
Ei ole tilastoitu, kuinka moni perheellinen hoitaa myös omaa vanhempaansa. Kaikki kahteen suuntaan hoivaavat eivät myöskään ole virallisesti vanhempansa omaishoitajia, kuten ei Iinakaan.
Iina kokee, että kyse on velvollisuudesta. Vaikkei kenelläkään ole velvollisuutta hoitaa vanhempaansa, jos katsoo sitä, mitä laki sanoo
Anne Jurmu
Iina epäilee, etteivät he saisi tarpeeksi ulkopuolista apua, jos äidin tilanne heikkenee ja tiedoissa on merkintä omaishoitajuudesta.
– Lisäksi omaishoitajuudesta saatava korvaus on niin pieni, että se ei mitenkään korvaisi työaikaa, jonka menetän siinä, Iina toteaa.
Sekä Annen terveydentila että hänen saamansa ulkopuolisen avun määrä on vaihdellut vuosien mittaan. Toisinaan apua on ollut riittävästi, toisiaan Iinan tehtäväksi on jäänyt arjen avun lisäksi hoidollisia toimenpiteitä.
Tekemistä jää omaiselle tai vanhukselle itselleen silloinkin, kun kotihoito käy auttamassa. Kodin siivous, roskien vienti ja koiran ulkoilutus jäävät Iinan hoidettavaksi.
– Jos ihminen ei itse pysty näitä hoitamaan, ne jäävät omaisen hoidettavaksi tai apu on ostettava rahalla.
Annen pieni eläke ei mahdollista hänelle vuokran, ruoan ja turvarannekkeen kulujen jälkeen erikseen ostettavia palveluita. Hoitaminen jää Iinalle.
– Iina kokee, että kyse on velvollisuudesta. Vaikkei kenelläkään ole velvollisuutta hoitaa vanhempaansa, jos katsoo sitä, mitä laki sanoo, Anne pohtii.
Anne toivoo, että yhteiskunta ottaisi hoidosta enemmän vastuuta.
– Miksi omaisille edes työnnetään vastuuta, kun työelämäkin vaatii niin paljon? Se ei vain ole kohtuullista, Anne sanoo.
Jos vain saisin pitää tämän kaiken
Elämä on onnellista. Jossain taustalla on kuitenkin se tuttu pelko, sama, joka sai yläasteikäisen Iinan soittamaan välitunnilla äidilleen kotiin.
Minä tahansa päivänä kaikki tämä voi kadota.
– Jos vain saisin pitää kaiken, mitä minulla on nyt, se olisi unelmieni täyttymys, Iina sanoo.
– Elämässäni on tapahtunut paljon hyviä asioita huonojen rinnalla. Sattuman lisäksi sillä on vaikutusta, miten äiti on minut kasvattanut ja minkälaisen perusturvallisuuden tunteen olen saanut rakentaa ennen kuin kaikki tämä tapahtui.
Helsinkiläisen yksiön olohuoneessa Iina kääntyy katsomaan pyörätuolissa istuvaa äitiään.
– Vaikka olemme kokeneet paljon vaikeita asioita, olemme aina voineet puhua niistä yhdessä. Ja vaikka on ollut paljon vaikeita asioita ja tunteita käsiteltävänä, olen aina rakastanut sinua.
Mitä ajatuksia juttu herätti omien vanhempien hoitamisesta, tai onko sinulla kokemuksia aiheesta?
Keskustelu aiheesta sulkeutuu 8.5.2024 kello 23.00.