Ilmari Koppinen syntyi tammikuussa 1918. Suomi oli julistettu itsenäiseksi kuukautta aikaisemmin. Kolmen kuukauden kuluttua Suomeen syttyisi sisällissota. Myöhemmin Ilmari taistelisi kahdessa sodassa.
Lapsena Ilmari oppi soittamaan polkuharmoonia, ja hän soittaa pianoa edelleen. Musiikki on pysynyt Ilmarin elämässä koko hänen uskomattoman, 106-vuotisen elämänsä ajan.
Ihmeellisintä Ilmarissa on, että kahden sodan jälkeen joku voi elää ihan tavallisen elämän ja kokea onnellisuutta.
Satavuotiaat ovat erityinen ryhmä ihmisiä
Ylen Sadan vuoden sankarit -sarjassa haastatellaan yli kolmekymmentä 95–106-vuotiasta henkilöä. Syntyy ajatus, että kyseessä olisi aivan erityinen ihmislajinsa.
Siinä missä nuoremmat sukupolvet terapoivat itseään, sodan sukupolvet selvisivät sodasta omin neuvoin.
Nykyihminen haluaa tavoitella unelmiaan ja elää parasta mahdollista elämää. Satavuotias taas halusi selvitä elämästä. Saada ruokaa ja lämpöä, rakkautta.
Historioitsija Jenni Kirveellä on erikoinen intohimo. Hänellä on saunassakin mukana muistivihko siltä varalta, että mieleen tulee uusi oivallus veteraaneista. Hän on tutkinut sotahistoriaa jo pari vuosikymmentä.
Jenni Kirves vastaa viiteen sarjasta nousseeseen havaintoon.
Uteliaat optimistit elävät kauimmin
Voisiko olla niin, että pitkän iän salaisuus ei olisikaan jumpassa ja hyvissä rasvoissa, vaan optimistisessa ja uteliaassa elämänasenteessa?
Kirves ajattelee, että jos veteraani ei pystynyt selättämään traumaa, hän ei ole selvinnyt tänne asti:
– Ei sydän kestä sellaista taakkaa, ja kyllähän monet raatoivat itsensä hengiltä.
Kirves ajattelee, että sodassa vaurioituneista miehistä on puhuttu paljon, mutta suuri osa selvisi sodasta kelvollisesti. He jatkoivat elämää, tulivat kunnon ihmisiksi. Kirves on tutkinut heitä uudessa teoksessaan He selvisivät sodasta.
– Suurin osa käänsi sodan voimavaraksi. He pystyivät näkemään merkityksen sillä kamaluudella.
Kirves luettelee sodasta selvinneiden ominaisuuksia: kiitollisuus, valoisuus, kyky iloon, suhteellisuudentaju, suvaitsevaisuus.
– He kokivat sodan vahvistaneen heitä, ja he osasivat olla kiitollisia lahjaksi saadusta elämästään, ”jatkoajasta” kuten he itse sitä kutsuivat.
Elämä ei voisi tarjota mitään pahempaa kuin sota oli ollut.
Sodassa ei ole sankareita
Satavuotiaiden sukupolvea haastatellaan kahdesti vuodessa: itsenäisyyspäivänä ja kansallisena veteraanipäivänä. He kertovat iän heikentämällä äänellä sodasta ja sotilasliitto Natoon liittymisestä.
Sadan vuoden sankarit -sarjassa monet sanovat kuitenkin, että heidän puolestaan sodasta ei tarvitsisi puhua. Kukaan ei ilmoittaudu sankariksi, ja jokainen sanoo vain tehneensä velvollisuutensa.
– Sellaiseen ylellisyyteen kuin itsesääliin tai valittamiseen ei ollut varaa, Kirves sanoo. – Aina oli joku, jolle oli käynyt huonommin.
On vaikea kuvitella ilmapiiriä sodan päätyttyä. Veteraanit palasivat kotiin hävitystä sodasta, jossa he olivat taistelleet natsi-Saksan rinnalla. Monelta oli kuollut kaveri vierestä.
Selvinneet kokivat syyllisyyttä siitä, että olivat elossa.
Kirves sanoo, että mieleen hiipi ajatus, oliko kaikki ollut turhaa. Oliko nuoret miehet kuolleet turhaan, kansakunta ajautunut kammottavaan köyhyyteen, naiset ja lapset pelänneet –turhaan?
Kirves puhuu henkiinjäämissyyllisyydestä, jonka toiset pystyivät kääntämään voimavaraksi: olin pelastunut, elämän on oltava sen arvoista.
– Ajatus oli, että minua tarvitaan vielä täällä, minun elämälläni on merkitys.
Työhulluus saa selityksen
Erityisesti nuorten jaksaminen työssä huolestuttaa tutkijoita. Ihmiset kokevat työpaikoilla yksinäisyyttä, tylsistymistä ja arvoristiriitoja.
Tähän maastoon vanhan kansan puheet työn tärkeydestä uppoavat huonosti. Satavuotiaat jakavat hulluutta lähenevän työn arvostuksen.
Kirves sanoo, että syyllisyys henkiinjäämisestä ajoi ihmisiä, miehiä ja naisia, eteenpäin. Tartuttiin arkisiin asioihin ja haluttiin tehdä työtä, iloita, tanssia ja rakastella kaatuneidenkin puolesta.
Rintamamiestalot olivat pariskuntien yhteinen projekti, joita rakentamalla näki oman työnsä merkityksen konkreettisesti.
– Kaikki teki töitä, ja työllä saatiin omille lapsille mahdollisesti helpompi elämä ja koulutus, Kirves sanoo.
Usko tulevaisuuteen oli kova. Ei tarvinnut miettiä elämän merkitystä, kun sen näki työnsä jäljestä.
– Ottamalla elämän omiin käsiinsä veteraanit hoitivat samalla traumaansa. Ruumiillinen väsymys edisti henkistä terveyttä.
Kirves ajattelee, että voimaannuttavien asioiden pariin hakeuduttiin intuitiivisesti. Työ kävi terapiasta, mutta leikkisyys ja huumori olivat myös tärkeitä.
Läheisyydellä ja musiikilla on terapeuttisia vaikutuksia, ja tansseja järjestettiin usein. Seksi hoivasi sanattomasti. Sauna oli jonkinlaista mindfulnessia.
Haaveet muuttuvat synkimpinä aikoina
Nykyään Euroopassa soditaan ja ilmastonmuutos sekä lajikato uhkaavat. Ongelmat ovat massiivisia, minkä vuoksi tulevaisuus ahdistaa useita.
Oliko 1920-luvulla syntyneillä unelmia?
– Kyllä sodan jälkeen oli haaveita! Pitkien sotavuosien ja kuoleman pelkäämisen jälkeen haaveena oli eläminen ja elämän luominen, Kirves sanoo.
He haaveilivat aamukahvin tuoksusta ja linnunlaulusta. Omasta kodista ja perheestä. Tavallinen, rauhallinen elämä tuntui suurimmalta ihmeeltä, mitä elämältä voi pyytää, Kirves miettii.
– Sehän on meidän mielestä laimea haave, mutta sodan jälkeisinä vuosina se oli lähes epätodellisen vaativa unelma. Voiko sellaista edes saavuttaa?
Kirves sanoo, että veteraanisukupolvi halusi olla tarpeellinen osa yhteiskuntaa. He eivät ajatelleet, mitä maailma on heille velkaa, vaan mitä he ovat velkaa maailmalle.
On viimeinen hetki kuulla sodan sukupolvea
1920-luvulla syntyneet ovat ensimmäinen sukupolvi, jonka parissa ei ole aivan tavatonta elää satavuotiaaksi. Vuoden 1975 jälkeen syntyneistä naisista jo joka viidennen oletetaan juhlivan satasiaan.
Se on käsittämätön ikä. Sadassa vuodessa ehtii todistaa maailman muuttumisen kokonaan toiseksi.
Pisinkin elämä loppuu viimein. Mitä salaisuuksia tämä sukupolvi vie mukanaan hautaan? Olemmeko pystyneet kuulemaan heitä ja ymmärtäneet kysyä tärkeimmät kysymykset ennen viimeistä hengenvetoa?
– Minä ajattelen oikeastaan, että jos he ovat eläneet salaisuuksien kanssa tähän saakka onnellisena, niin ne joutaa jäädäkin salaisuuksiksi. Eivät ne ole olleet isoja asioita, Jenni Kirves sanoo.
Sodan jälkeen pidäteltiin myös valtavia asioita itsellään. On esimerkiksi vahingossa ampunut oman puolen ihmisen. Tai on pelännyt niin paljon, että on haavoittanut itseään tai karannut paikalta.
– Luulen, että isojen salaisuuksien kanssa eläneet ovat kuolleet taakkansa alle jo aikaisemmin, Kirves sanoo.
Pitkä elämä on varsin paljon tuurista kiinni. Kyky jättää vaikeat asiat taakse, usko parempaan tulevaisuuteen ja elämän merkityksellisyys eivät takaa pitkää elämää.
Silti on syytä uskoa, että ne mahdollistavat sen.
Artikkelin kuvat ovat Ylen Sadan vuoden sankarit -sarjasta. Kirjoittaja on sarjan ohjaaja. Hänen lisäkseen haastatteluja tekivät Anu Järvinen ja Teppo Similä.