Yle Urheilu seurasi kaikkia finaaliotteluita tässä artikkelissa. Siellä myös jälkipelejä Tapparan mestaruuden varmistuttua.
TAMPERE. Tappara juhlii jääkiekon Suomen mestaruutta.
Tämä lause toistuu jo kolmantena keväänä peräkkäin. Edellisen kerran triplamestaruuden saavutti TPS vuosina 1999–2001.
Tappara teki saman tempun vuosina 1986–1988.
Silloin puolustuksessa viiletti legendaarinen Timo Jutila ja hyökkäyksessä kapteenina Timo Susi. Tällä kertaa Tapparan tähtiä olivat Anton Levtchi ja Christian Heljanko.
Vaikka sarja oli pelillisesti aiempia vuosia tiukempi, Tappara jyräsi mestariksi jälleen voitoin 4–1.
Tapparan viime vuosien dominoinnin arvoa nostaa, että seura käänsi kelkkansa pelitavan suhteen täksi kaudeksi. Vaikka Jussi Tapola aktivoitti pelitapaa viimeisellä kaudellaan, oli muutos Rikard Grönborgiin merkittävä.
Tapparan vauhtilätkä ihastutti jo kauden alussa. Pelissä näkyi kaoottisiakin piirteitä, kun superaktiivinen karvauspeli tuotti maalipaikkoja molempiin päihin.
Vastustaja puhkoi repaleista viisikkoa kuitenkin usein karulla tavalla. Esimerkiksi edistyneiden tilastojen mukaan Tappara voitti alkukaudella otteluita enemmän kuin olisi ansainnut. Joukkue pärjäsi erinomaisen maalivahtipelinsä ja huiman maalinteon tehokkuutensa ansiosta.
Joulutauon jälkeen Tappara olikin tovin isoissa ongelmissa, kun pelaajat eivät pystyneet toteuttamaan täydellisesti vaativaa pelitapaa. Runkosarjan lopulla Tappara hioi pelitapaansa terävämmäksi puolustussuuntaan, eikä vaarallisia vastahyökkäyksiä nähty vastaavia määriä.
Lopulta Tappara onnistui luomaan uudenlaisen voittavan yhdistelmän, joka toimi myös finaaleissa. Siinä näkyi tapparalainen tiivis puolustuspeli ja Grönborgin ideologia.
Tämä näkyi vahvasti myös ratkaisevassa finaalissa. Heikki Liedes iski nopeasta vastahyökkäyksestä ja Levtchi ylivoimalla. Puolustus hoiti tehtävänsä.
Tapparan mestaruus voi olla suomalaiselle jääkiekolle merkittävä esimerkki. Kun aktiivisempi ja aggressiivisempi pelitapa tuotti mestaruuden, se voi houkuttaa muitakin seuroja muuttamaan pelaamistaan.
Suomalaisessa jääkiekossa on myös totuttu siihen, että menestysreseptiä pyritään kopioimaan. Kun Jukka Jalonen saavutti Meidän pelillä maailmanmestaruuden Leijonissa, moni lähti seuraamaan pelillistä trendiä.
Moni seura pelasi pitkään samalla muotilla. Siksi on jopa pelastus suomalaiselle jääkiekolle ja etenkin yleisölle, että Tappara palkkasi Grönborgin ja Jukurit aikoinaan Olli Jokisen.
Etenkin Tappara osoitti, että myös viihdyttävämmällä pelaamisella voi pärjätä ja menestyä Suomen kaukaloissa. Lajia voi pelata eri tavalla, mahdollisuuksien kautta.
Ihannetilanteessa Grönborgin ja Jokisen esimerkki voi ratkoa myös suomalaisen jääkiekon tämän hetken suuren ongelman, pelaajatuotannon.
2020-luvulla Suomella on ainoastaan kolme NHL:n ykköskierroksen varausta: Anton Lundell, Joakim Kemell ja Brad Lambert. Heistä ainoastaan Lundell on noussut vakituisesti NHL:ään.
Aleksander Barkovin, Sebastian Ahon ja Roope Hintzin kaltaisista tähdistä on voitu vain haaveilla.
Jos peli aktivoituu ja säteilee ajan saatossa myös junioreihin saakka, se voi kehittää suomalaista pelaajatuotantoa. Aktiivinen ja eteenpäin luisteleva pelitapa pakottaa nuoria pelaajia nopeampiin ja uudenlaisiin ratkaisuihin.
Jo Jukureissa on nähty, kuinka pelaajat voivat mennä parhaimmillaan muutamassa vuodessa huimasti eteenpäin. Yksi esimerkki on lupaava Konsta Helenius, joka varataan tulevana kesänä NHL:ään ykköskierroksella.
En tarkoita, että Meidän pelistä täytyisi luopua. On kuitenkin tärkeää, että suomalainen jääkiekko monipuolistuu ja SM-liigassa menestytään myös muilla, uudenlaisilla tavoilla.