Sinikantinen vihko on täynnä leikattuja lehtikuvia 1950- ja 1960-lukujen julkkiksista. Yhden vihon ensimmäisellä sivulla ”Neiti Lindahl” hymyilee vaaleassa iltapuvussa. Teksti kertoo lyhyen iltapuvun olevan guipurepitsiä ja että sen suunnittelija on muotitaiteilija Ritva Erkkilä. Hänen sanotaan olevan neidin muidenkin pukujen tekijä.
Neiti Lindahl jää arvoitukseksi, ja muotitaiteilija Ritva Erkkilästä löydän Googlen avulla vain tiedon hänen Fulbright-stipendistään muotiopintoihin Yhdysvalloissa vuosina 1955–56.
Opin, miten hienon naisen tulee pukeutua missäkin tilanteessa.
Tällaisia muotikuvia 1920-luvulla syntynyt äitini keräsi vihkoihinsa. Me tytöt selasimme niitä varovasti ja luvan kanssa. Sain tietää Persian shaahin ensimmäisen puolison, Sorajan, karusta kohtalosta, Monacon ruhtinatar Gracen tuhkimotarinasta ja tietenkin suomalaisista näyttelijättäristä ja heidän elämästään.
Mutta ennen kaikkea opin, miten hienon naisen tulee pukeutua missäkin tilanteessa. Keskisuomalaisella pienviljelystilalla ei guipurepitsiä tai satiineja näkynyt, mutta äidillä oli vaatekomeron perällä ihanuudet: vaaleat 50-luvun korkokengät, joita kutsuimme ”kopinakengiksi”. Näin ne vain kerran äidin jaloissa joissain juhlissa, minkä jälkeen meidän tyttöjen piti penkoa niitä vieläkin syvemmältä komeron uumenista.
Haluan yhä erottaa pyhän ja arjen. Erot pukeutumisessani ovat pieniä, mutta itselleni selkeitä.
Korkokengät edustivat maalaiselämässä sellaista kaupunkilaisuutta, johon pääsimme ompelijatartätini luona. Hän opetti meille, miten itsetehdyssä puolihameessa etupuolen helma jätetään takaosaa pidemmäksi tai kuinka hameen pitää olla aina puseroa tummempi, ei koskaan päinvastoin. Valkoisia housuja ei todellakaan tullut käyttää talvella, ja miesten paidassa kauluksettomuus kuului vain alusvaatteisiin tai riiheen.
”Ihminen, jolla ei ole riihirimputinta, sillä ei ole kirkkokimputinta”, meillä sanottiin kotona. Sanonta tarkoitti, että maalaistalossa oli erikseen työvaatteet ja erikseen pyhävaatteet. Oman aikani työelämässä jakoa ei voi enää yhtä selkeästi noudattaa, mutta haluan yhä erottaa pyhän ja arjen. Erot pukeutumisessani ovat pieniä, mutta itselleni selkeitä. Mietin vaatteita aika paljon.
Yllätin äskettäin itsenikin ilmoittamalla eräässä porukassa, että harrastan pukeutumista. HARRASTAN? Jouduin selittämään sanavalintaani, sillä en pukeudu esimerkiksi jonkun aikakauden vaatteisiin, en osallistu roolipeleihin, enkä viesti vaatteilla mistään aatemaailmasta.
Mediassa pukeutumisesta puhutaan yleensä vain muotina
Onko se siis harrastamista, että ei suosi yksivärisiä vaatteita, vaan esikuvani on ennemminkin tv-sarjan värikäs italialaissyyttäjä Imma Tataranni. En välitä farkuista, ja vasta viime vuonna ostin ensimmäiset valkoiset talvihousut. Niiden yhdistäminen mustaan yläosaan olisi minulle yhä vaikeaa. Kaipa näin tietoista pukeutumista voi jo kutsua harrastuneisuudeksi.
Pukeutumisesta harrastuksena ei juurikaan löydä tietoa. Mediassa pukeutumisesta puhutaan yleensä vain muotina, joskus identiteettikysymyksenä, kuten vaikkapa roolipelien tai sukupuolisen suuntautumisen yhteydessä. Uskonnolliset pukeutumissäännöt puhuttavat meitä, ja esimerkiksi lestadiolaisten pukukoodit jaksavat aina kiinnostaa.
Suomalaisten asenne pukeutumiseen suosii rentoa pukeutumista. Farkut, t-paita ja neule ovat suosikkivaatteita.
Viime aikoina Suomessakin on alettu kiinnostua ulkonäön merkityksestä työelämässä.
Akateemista tutkimusta suomalaisen pukeutumisesta löytää yllättävän vähän. Opinnäytetöissä voidaan tutkia ”ääri-ilmiöitä” kuten vaikkapa transvetismia tai esimerkiksi Cosplay-pukeutumista eli fiktiiviseksi hahmoiksi pukeutumista. Arkivaatetus on meille paljon harmaampi alue.
Viime aikoina Suomessakin on alettu kiinnostua ulkonäön merkityksestä työelämässä. Puhutaan jopa ulkonäkötyöstä. Turkulaiset sosiologit Erica Åberg ja Outi Sarpila kollegoineen ovat nostaneet tutkimuksissaan esiin erilaisia kirjoittamattomia sääntöjä, joiden mukaan uudetkin työntekijät sopeutetaan työpaikan pukeutumiskoodiin.
Suomessa näyttävästi pukeutuvaa helposti pidetään koreilevana tai keikarimaisena. Meillähän voi reilusti sanoa, ettei tirin taria perusta siitä, mitkä vaatteet aamulla kaapista ylleen kiskaisee.
Ehkä siksi minullekin tuottaa vaikeuksia sanoa julkisesti, että harrastan vaatteita ja pukeutumista. Nytkin olen joutunut käyttämään kokonaisen kolumnin verran tekstiä sen perustelemiseen.
Ulla Järvi
Kirjoittajan pukeutumisharrastukseen kuuluvat myös kirpputorit, ystävämyynnit ja kierrättäminen sekä ystävien ilahduttaminen vaatehuoneensa ”penkojaisilla”.