10-vuotias Jarno Kukkasniemi seisoo Ahveniston moottoriradan ylätasanteella ja seuraa lähestyvää helikopteria. Vieressä on kolme vuotta vanhempi veli.
On sunnuntai, toukokuun kuudes, 1984.
Parolasta Hämeenlinnaan tulleet pojat ovat katsomassa rata-autokilpailua kahdestaan. He leikkivät pikkuautoilla ja haaveilevat kopterikierroksesta. Ensimmäinen lento on kuitenkin täynnä.
Kumpikaan ei aavista, että pian tapahtuu yksi Suomen ilmailuhistorian pahimmista helikopteriturmista.
Kun kopteri kaartaa kohti tasannetta, se alkaa heittelehtiä.
Laskuteline irtoaa ja jää roikkumaan kopterin pyrstöön. Sitten se osuu Kukkasniemeä takaraivoon.
– Velipoika ehti kiskaista minut alemmaksi. Ilman häntä en olisi tässä. Ei olisi tarvinnut olla kuin millin lähempänä, niin siihen olisi kaikki jäänyt, Kukkasniemi kertoo nyt, 40 vuotta myöhemmin.
Enempää hän ei varmasti muista. On vain sekalaisia mielikuvia.
– Yhtäkkiä liekkejä on joka puolella. Näen, kun ihmisiä palaa. Roottorin lavat silpovat heitä. Ympärillä on huuto ja mekkala, kaaos. Ei sellaista unohda koskaan.
Ahvenistonharjulla tuli leviää. Isät huutavat poikiaan juoksemaan kohti metsää. Vanhemmat etsivät lapsiaan. Kuuluu ääniä, palanut haisee. Linnut alkavat kaarrella paikan yllä.
Kohtalokas laskeutuminen
Sää Ahvenistonharjulla on puolipilvinen ja aika tuulinen.
Radalla on paljon katsojia, he täyttävät Ahveniston jyrkät rinteet. Makkarakioskille kiemurtaa pitkä jono.
Noin yhdeltä iltapäivällä autot ovat jo valmiina matkaan, tunnelma on odottava.
Yleisöä lennättävä Agusta-Bell 47J-2A -helikopteri on palaamassa ensimmäiseltä kierrokseltaan. Yksi kierros kestää noin kuusi minuuttia, ja ilmasta näkee koko alueen. Helikopteria kuljettaa 29-vuotias kokeneeksi kuvattu lentäjä.
Hän on saanut helikopteriyksityislentäjän lupakirjan vuonna 1979 ja ansiolentäjän lupakirjan kolme vuotta myöhemmin.
Sitten kaikki menee pieleen.
Kopteri laskeutuu myötätuuleen, osuu maahan ja alkaa sakata. Se syöksyy yleisön joukkoon ja syttyy palamaan. Roottorin lavat osuvat rinteessä seisoviin.
Mirja Laine on ollut työnsä puolesta paikalla Vehon autonäyttelyssä aamusta asti. Radan päällä pörräävä kopteri ärsytti häntä jo lauantaina. Lennätykset tuntuvat meluisilta ja turhilta.
– Kun onnettomuus tapahtui, ensimmäinen ajatus oli epäusko. Katse vain nauliintui siihen, mitä näki. Eihän tällaista voi tapahtua, eikä itse voi tehdä mitään, Laine muistelee.
Yksi kuva jää Laineen mieleen. Se, miten vieressä seisova päällikkö valahtaa kalpeaksi ja lähtee juoksemaan kohti rinnettä. Siellä on kaksi hänen poikaansa.
Pojat eivät joudu kopterin tielle.
Kun tilanne on ohi, Laine lähtee pois. Hän asuu yksin, mutta menee yöksi vanhempiensa luokse ja sanoo, että nyt tarvitsee konjakin.
Sammuttajan viimeinen keikka
Kopterissa on kyydissä äiti poikansa kanssa sekä kaksi muuta poikaa. Toinen pojista hyppää ulos kopterin vieriessä ja menehtyy palovammoihin seuraavana päivänä. Muut saavat pahoja palovammoja mutta selviävät.
Kaikkiaan onnettomuus vaatii viisi kuolonuhria. Neljä heistä seisoo rinteessä, johon kopteri syöksyy, ja menehtyy roottorin lapojen osumiin. Nuorin kuollut on 9-vuotias.
Yli 20 katsojaa saa palo- tai iskuvammoja.
Hämeenlinnalainen Kari Westerlund on yksi ensimmäisistä sammuttajista. Hän on tuolloin 25-vuotias ja paikalla Hämeenlinnan autoilukerhon sammutusyksikössä radan varrella.
Hän lähtee sammutin kädessä juoksemaan, kun näkee kopterin putoavan.
– Se oli traumaattinen kokemus. Olimme varautuneet siihen, että auto syttyy tuleen tai jotain, mutta ei kukaan kuvitellut, että tämmöiseen katastrofiin joutuu. Siihen loppuivat sammuttajan hommani.
Ensimmäisiä paikalle tulleita on neljä, heillä on jauhesammuttimet. He yrittävät pelastaa ihmisiä kopterin alta. Sammuttimien jauhe on loppumassa, kunnon varusteita ei ole.
– Siinä oli tietysti melkoinen haju ja kerosiinia. Liekit olivat kovat.
Pahimpana muistona Westerlundin mieleen jäävät isä ja poika. Videon materiaali saattaa järkyttää.
Kun Westerlund palaa sinä iltana kotiin, hän lähtee pienen tyttärensä kanssa vaunulenkille, kävele ympäri kylää, itkee ja yskii.
Sairaanhoitajan tulikaste
– Se oli vastavalmistuneen sairaanhoitajan tulikaste, kertoo Marja Eklund.
Hän viettää sunnuntaipäivää Ahvenistolla puolisonsa ja pienen poikansa kanssa. Kun turma tapahtuu, on aika mennä.
– Se oli kuin hidastetussa videossa. Ensin oli hiljaista. Hiljaisempaa kuin hiljaisuus on. Sitten alkoi huuto, kiljunta. En tiedä, huusinko itse.
Eklundia oksettaa, vatsaan sattuu. Hän miettii, mitä osaisi tehdä ja missä järjestyksessä potilaat valitaan.
Sitten hän näkee rinteessä makaavan pienen pojan ja tietää, minne mennä.
– Hän oli kalpea, tajuissaan. Kaikki oli yhtäkkiä selvää. Lohdutin, pidin poikaa kädestä, tarkkailin pulssia. Toistin toimintojen tarkistusta pakkomielteisesti kuin mantraa, etten anna paniikille valtaa.
Poika selviää hengissä.
Sairaalaan ensiavussa hän ilmoittautuu suuronnettomuutta johtavalle lääkärille, menee tehovalvontaan ja lähtee vielä siirtokuljetukseen Tampereen yliopistolliseen sairaalaan.
– Tuntui, että olin osa jotain suurta. En tiedä vieläkään mitä, mutta jotain. Auttamista. Välittämistä. Lähimmäisenrakkautta.
Näin Yle uutisoi onnettomuuden 40 vuotta sitten.
Tutkinta alkaa
Onnettomuuden jälkeen Ilmailuhallituksen tutkijalautakunta käynnistää tapahtuneesta tutkinnan.
Se pitää onnettomuuden syynä myötätuuleen ja sopimattomalle paikalle tehtyä laskuyritystä, jossa ohjaaja menetti helikopterin ohjattavuuden.
Onnettomuustutkintakeskuksen ilmailuonnettomuuksien johtava tutkija Janne Kotiranta kommentoi onnettomuutta Ylen pyynnöstä. Hän ei osallistunut onnettomuuden tutkintaan 80-luvulla.
Kotiranta kertoo, että laskeutumisalueen pituus ei täyttänyt vaatimuksia. Laskeutumispaikka oli vaarallinen, kun otetaan huomioon helikopterin suorituskyky, lentäjän vähäinen kokemus, reunaesteet ja sijainti harjanteella.
– Tämä yhdistelmä oli vähän kuin tuhoon tuomittu, Kotiranta sanoo.
Kun kopterin pyrstö heilahti, laskuteline iskeytyi maahan, irtosi ja jäi riippumaan pyrstöroottorin ohjausvaihteiden varaan. Se vaikeutti ohjausta.
Oma osansa oli myös helikopterin suurella massalla sekä muuten kokeneen ohjaajan vähäisellä kokemuksella tästä konetyypistä.
Kopterissa oli myös piilevä vika.
Sen ohjausjärjestelmässä oli asennusvirhe, joka teki kopterin ohjaamisesta raskasta, kun sillä tehtiin laajoja liikkeitä. Viasta ei ollut merkintää aluksen asiakirjoissa, eikä sitä ollut korjattu.
Sakkoja
Ahveniston turmaa käsitellään Hämeenlinnan raastuvanoikeudessa elokuussa 1986.
Lentäjä tuomitaan 80 päiväsakkoon ilmailuliikennerikkomuksesta, viidestä kuolemantuottamuksesta ja kymmenestä vammantuottamuksesta. Lisäksi hänet tuomitaan maksamaan erilaisia korvauksia ja muiden osallisten oikeudenkäyntikuluja 25 000 markkaa.
Asia etenee Turun hovioikeuteen vuonna 1989. Hovioikeus pitää helikopterin ohjaajan tuomion voimassa. Ilmakuljetuslain mukaan ensisijainen korvausvelvollisuus kohdistuu helikopterin omistajaan, joka tuomitaan runsaan 100 000 markan korvauksiin.
Neljä asianosaista hakee valituslupaa Korkeimmasta oikeudesta, joka vahvistaa hovioikeuden tuomion.
Paluu turmapaikalle
10-vuotias Jarno Kukkasniemi viedään ambulanssilla sairaalaan ensimmäisten joukossa. Vanhemmat kuulevat asiasta vasta, kun veli soittaa heille ja sanoo, että isä saa tulla, äiti ei. Veli haluaa suojella äitiä järkytykseltä.
Koulu jää kesken.
Sitten Kukkasniemi palaa arkeen.
– Kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä vuotta meni ennen kuin rupesin pohtimaan asiaa. Sitä ennen oli semmoinen olo, että onko tämä edes todellista.
Nyt, 40 vuotta myöhemmin, Ahvenistolla on tuulista ja aurinko paistaa.
Jarno Kukkasniemi seisoo samassa paikassa. Puut ovat kasvaneet.
Isoveli Harria ei enää ole. Hän kuoli työtapaturmassa 1999.
Mutta Jarno Kukkasniemi on ja elää. Kiitos isoveljen.
Jutun lähteinä on käytetty myös useita lehtiartikkeleita sekä muiden paikalla olleiden kertomuksia.