Vuonna 2016 Donad Trumpista tuli presidentti... ensimmäistä kertaa? Asuin Washingtonin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Olin 16-vuotias suomalainen vaihto-oppilas – ja innoissani.
Halusin nähdä amerikkalaisen unelman: odotin prom-tanssiaisia, koulun jenkkifutismatseja ja sitä, miten monia ja eri taustoista olevia ihmisiä tapaisin – sellaisia ihmisiä, jotka näyttivät minulta: 16-vuotiaana pienessä kaupungissa Pohjanmaalla kasvaneena tummaihoisena nuorena kaipasin joukkoon kuulumisen tunnetta.
Washington kuuluu Yhdysvaltojen liberaaleihin ja niin kutsuttuihin ”sinisiin” eli demokraattisiin osavaltioihin.
Isäntäperheeni oli silti vahvan republikaaninen ja Trumpin takana.
Olin 16-vuotias suomalainen vaihto-oppilas – ja innoissani.
Muistan, kun ajoimme yhdessä ensimmäisiä kertoja, ja tien vieressä mies piti kylttiä, jossa luki isoin kirjaimin ”Trump valehtelee”. Nauroin huvittuneena.
Isäntäperheeni isä ei nauranut. Hän totesi tiukasti: ”Sano yksikin asia, missä Trump ei ole ollut oikeassa”.
Olin hiljaa.
Hyvin nopeasti aloin havahtua siihen, miten kipeämmin ja syvemmin politiikka jakoi ihmisiä USA:ssa, kuin mihin olin koto-Suomessa tottunut. Trumpin vaalivoiton jälkeen sitä ei enää voinut olla näkemättä.
Osa katkaisi välit sellaisiin sukulaisiin, jotka olivat äänestäneet Trumpia. Peruttiin yhteisiä joulunviettoja – myös host-perheessäni.
Eikä eri taustoista tulevien ihmisten yhteiselokaan ollut yhtään niin kiehtovaa, kuin olin odottanut.
Minulta kysyttiin: miksi esität olevasi valkoinen?
Kouluni ruokatunnilla oli pöytä, jossa kaikki tummaihoiset istuivat. En tuntenut heistä ketään, eikä vaistoni sanonut, että pitäisi jotenkin ryhmäytyä: istuin missä milloinkin. Kunnes jossain kohtaa syksyä yksi pöydässä istuvista kysyi minulta: miksi esität olevasi valkoinen?
Samanlaisia kommentteja kuulin toisaalta myös valkoisilta kavereiltani. Se oli repivää, ja erityisen repivää oli huomata, että aloin kyseenalaistaa omaa käytöstäni.
Tummaihoisten syrjintää ja raakaa poliisiväkivaltaa vastustava Black Lives Matter-liike teki tuohon aikaan vasta tuloaan, mutta vaihto-oppilasvuoteni jälkeen oli helppo ymmärtää, mistä liike kumpusi. Se sai voimansa siitä, että sinua kohdeltiin aina, kuin olisit ”jokin” muu. Jokin, joka pelotti.
Kerran puhelimeni teki tenän: en saanut host-perheeseeni yhteyttä koulun jälkeen. Kävelin bussipysäkillä olevan poliisin luo, ja kysyin apua.
Isäntäperheeni pelkäsi väkivallan vaaraa, koska lähestyin yksin poliisia.
Samassa host-vanhempani kuitenkin jo ajoivat bussipysäkille. He olivat tulleet etsimään minua.
He olivat myös huolissaan ja vihaisia: ”Sinä et voi noin vaan lähestyä poliisia”, he sanoivat. En ymmärtänyt miksi.
Jälkeenpäin tajusin, että konservatiivinen host-perheeni ei sinänsä ollut huolissaan rasismista. Sen sijaan he pelkäsivät väkivallan vaaraa, koska lähestyin yksin poliisia.
Pilvilinnani amerikkalaisesta unelmasta kaatuivat yksi toisen jälkeen. Sikäläinen tasa-arvokeskustelukin oli kuin toiselta planeetalta.
Trumpin vaalivoiton jälkeen luokallani oleva tyttö pohti tosissaan: ”Onneksi nainen ei voittanut, sillä nainen aloittaa ydinsodan heti, kun sillä on kuukautiset.”
Ikävöin kotiin, Seinäjoelle.
USA:n jälkeen Suomi tuntui paikalta, jossa ihmisten välillä on enemmän yhteistä kuin heitä jakavaa – nyt en enää ole varma.
Suomessa on tapana pitää Pohjanmaata vanhoillisena maakuntana, mutta verrattuna silloiseen USA:n liberaalin osavaltion ilmapiiriin, näkemykseni muuttui: Pohjanmaa oli edistyksellinen. Kukaan ei olettanut, etten voi tehdä jotain, koska olen tyttö. Kukaan ei olettanut, että kuuntelen jopa erilaista musiikkia siksi, että en ole valkoinen, ja niin edelleen...
Suomi tuntui taas hyvältä ja turvalliselta, paikalta, jossa ihmisten välillä on enemmän yhteistä kuin heitä jakavaa. Mutta nyt en ole enää yhtä varma.
Viime kesän rasismikohu palautti mieleeni sen, mitä olin Yhdysvalloista lähtiessäni paennut. Raaka eristävä ja väkivaltainen puhe pelotti.
Ja pitkin mennyttä vuotta on tuntunut, että politiikka jakaa ja eristää meitä yhä vahvemmin ja kipeämmin eri leireihin. Leiriydymme hyvää vauhtia sen suhteen, mikä on mielestämme yhteiskunnassa oikeudenmukaista: kuuluuko hyvinvointi kaikille, kuka on tervetullut ja kuuluuko oikeus hakea turvapaikkaa kaikille, kuuluuko oikeus sosiaaliturvaan kaikille – ja ennen muuta, kuuluuko kaikista pitää huolta?
Olin huolestunut, siitä, miltä Yhdysvalloissa näytti vuonna 2016 . Nyt näen ympärilläni samankaltaisia jakolinjoja.
Kauanko kestää, ennen kuin politiikka määrittelee meilläkin, keitä sukujuhliin kutsutaan?
Adina Nivukoski
Kirjoittaja on nyt 24-vuotias ja soittelee edelleen host-perheensä kanssa – ja kyllä, he aikovat äänestää Trumpia tälläkin kertaa.