Kaikki alkoi siitä, kun Janne Saarinen kertoi työvuorossa Radio Suomipopilla kuuntelijoilleen vitsin.
Hän uskoi pääsevänsä edustamaan Suomea olympialaisiin ohjaskelkkailussa – ilman aiempaa lajikokemusta. Vitsi eskaloitui, ja nyt Saarinen harjoittelee tosissaan kelkkailuparinsa Tristan Jeskasen kanssa.
– Vitsin pitäisi yleensä päättyä, mutta jos se vitsi perustuu vahvaan uskoon ja jonkinlaiseen unelmaan, joka on upotettu sinun sisällesi, ja sinulle tarjotaan alusta toteuttaa tällainen absurdi juttu, niin ei sitä vyörymistä kannata lopettaa, Saarinen sanoo Yle Perjantain jaksossa Hävettääkö meitä liikaa?
Suomalaiseen luonteenlaatuun ei yleensä kuulu luulla liikoja itsestään. Radiojuontajana ja näyttelijänä työskentelevä Saarinen on saanut pääasiassa positiivista palautetta hankkeestaan, mutta mukaan mahtuu myös soraääniä. Kun Saarinen kokeili lajia ensi kerran, 28-vuotiaan miehen piti aloittaa 5–6-vuotiaiden lasten tasolta.
– En ymmärrä, miten se on muilta pois, mutta sen ymmärrän, että ihmiset ehkä ajattelevat, että miksi tuo viettää aikaa tuolla lasten kanssa pulkkamäessä, Saarinen kuvailee.
Saarisen häpeilemättömyys suurten ja mahdottomilta tuntuvien unelmien edessä on peruja kotikasvatuksesta. Vanhemmat osoittivat sanoin ja teoin, ettei Saarisen ole syytä hävetä sitä, mitä on.
Kun muualta tuli sanomista hänen muodikkaista kengistään ja halustaan viihdyttää ja laulaa, Saarinen häpesi. Sitten vanhemmat hakivat kengät komeron perältä takaisin eteiseen ja ilmoittivat poikansa karaokelaulukilpailuun.
– Kun olin hakemassa ensimmäistä kertaa näyttelemään musikaaliin, mietin sinä aamuna, että en minä kyllä tuonne koe-esiintymiseen lähde. Isä meni pakkasaamuna ulos ja käynnisti auton. Tällaisista asioista olen kiitollinen, Saarinen sanoo.
Jotta olympiaunelman kaltaisia haaveita lähtee edes yrittämään, se vaatii sen, että on joskus saanut tukea, Saarinen pohtii.
– Tosi monella aikuisella voi olla isokin paikka lähteä toteuttamaan omia unelmiaan, jos ei ole kohdannut häpeää nuorempana, ja niitä hävettäviä asioita on koittanut piilotella.
Saarinen yllätetään suorassa lähetyksessä
Yle Perjantain juontaja Sean Ricks yllättää Saarisen totaalisesti, kun jaksossa kuullaan Saarisen vanhempien Leenan ja Velipekan kannustava ja lämmin ääniviesti pojalleen.
– Kaikki mitä teet, teet aina sata lasissa ja tunnollisesti, ja siksi olet päässyt niin pitkälle, Leena-äiti sanoo.
– Muista, että mitä olympia-projektissa käykään, niin se ei määritä sinua ihmisenä, isä Velipekka sanoo.
– Olet meille rakas! molemmat vanhemmat sanovat nauhalla yhteen ääneen.
Eniten merkitsee se, mitä kotopuolessa ajatellaan.
Janne Saarinen
Saarinen murtuu kyyneliin.
– Tiedän, että minun vanhempani ovat olleet todella erilaisessa tilanteessa saman ikäisinä kuin minä. Heidän unelmansa on se, että heidän lapsensa saavat toteuttaa unelmiaan.
– Totta kai kuuntelen, mitä muut ihmiset sanovat tästä projektista, varsinkin silloin, kun se on positiivista, se antaa tosi paljon energiaa. Mutta lopulta minulle merkitsee eniten se, mitä kotopuolessa ajatellaan, Saarinen sanoo.
Kirjailija häpesi yli 20 vuotta ennen kuin uskalsi taas kirjoittaa
Yle Perjantain toisena vieraana nähdään Runeberg-palkittu ja Finlandia-ehdokkaana ollut kirjailija Marja Kyllönen. Kyllösen suhde häpeään on Saarista merkittävästi vaikeampi.
Parikymppisenä kirjailijan alkuna Kyllöstä kutsuttiin sensaatioksi, ja hän uskoi ainutlaatuisiin kykyihinsä itsekin. Silti, kun kolmas kirja sai lemput yhdeltä kustantajalta, Kyllönen ajautui häpeän kuiluun, josta ei päässyt ylös yli kahteenkymmeneen vuoteen.
– Olin kiinnittänyt kirjoittamisen itsetuntooni, ihmisarvooni, olemassaoloni edellytykseen. Jos en pysty kirjoittamaan, mitä merkitystä ja virkaa minulla on tässä maailmassa?
– Minulla oli siitä häpeästä yksi ainoa ulospääsyreitti, ja se oli se, että se käsikirjoitus julkaistaan.
Olen kasvanut kiltin tytön rooliin, ja kiltit tytöt on valettu häpeään.
Marja Kyllönen
Vainajaiset-romaani julkaistiin lopulta 2022, kun läheiset ihmiset olivat jaksaneet sitkeästi vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen jankuttaa Kyllöselle asiasta. Tuolloin Kyllönen oli kärsinyt ”elinkautistaan” jo 21 vuotta.
Kyllösen lapsuus Kainuussa ei ollut kannustava kuten Saarisen.
– Olen kasvanut ihan pienestä pitäen kiltin tytön rooliin, ja kiltit tytöt on valettu häpeään, Kyllönen kertoo.
Vanhemmat laittoivat pienen Marja-vauvan jo alle vuoden ikäisenä lastentarhaan. Kiusaaminen alkoi ennen kuin hän ehti oppia puhumaan.
– Selviytymiskeinoni on ollut sulkeutua häpeään, häipyä tapettiin, etten kiinnitä huomiota. Ettei minua tarvitse hävetä, eikä minun tarvitse hävetä itseäni.
– Se on aika jäykkä ja ankara rooli ja muotti missä olla. Kirjoittaminen oli pieni terä, jolla ryhdyin puhkomaan reikiä kiltin tytön rooliin, Kyllönen jatkaa.
