Kauhavalainen Topi Huhtala, 27, lähti viime vuoden maaliskuussa vapaaehtoistaistelijaksi Ukrainaan.
Helmikuussa Venäjä oli aloittanut hyökkäyssodan, ja Huhtala tunsi, että arkinen elämä Suomessa oli ”pientä ja riittämätöntä”.
– Jotenkin pyörähti vaan omassa päässä, että tällaista ei tapahdu monta kertaa ihmiselämän aikana. Ajattelin lähteä puolustamaan heikompia ja kasvattamaan omaa itseäni. Kävin tekemässä Ukrainassa Topi 2.0:n, Huhtala kertoo.
Diplomatialla rauhaan
Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan on tänään perjantaina kulunut vuosi.
Topi Huhtala on ollut nyt kotona Suomessa muutaman viikon. Hän hakee töitä, ulkoilee koiran kanssa ja totuttelee tavalliseen arkeen.
Hyökkäyksen vuosipäivänä Huhtala uskoo, että tätä sotaa ei sotimalla voiteta. Hän muistuttaa, että vaikka suursotaa on kestänyt vuoden, sota kokonaisuudessaan on ollut käynnissä 2014 alkaen.
– Sotilaana voisi kuvitella, että sota voitetaan sotimalla, mutta tuo sota ei pääty kuin diplomaattisilla keinoilla. Jos se olisi sotimalla voitettu, se olisi voitettu jo.
Kuuntele edeltä Topi Huhtalan haastattelu. Toimittaja on Päivi Rautanen.
Taistelijalle voi käydä miten vain
Topi Huhtalalle oli Ukrainaan lähtiessään selvää, että kyse on oikeasta sodasta, jossa taistelijalle voi käydä miten vain.
– Tieto oli, että siellä voi haavoittua ja henki voi lähteä. Sen hyväksyy, kun sinne lähtee ja liittyy taisteleviin joukkoihin.
Ennen lähtöä Huhtala hoiti tänne jääville valtakirjat kuntoon asioidensa hoitamista varten, jos jotain kävisi.
– Päätin kun lähdin, että sinne ei lähdetä miettimään kuolemaa ja haavoittumista. Tiedostetaan, että niin voi tapahtua ja, jos tapahtuu, ei voi syyttää kuin itseään.
Vuoden takaista päätöstään lähteä vapaaehtoiseksi Huhtala ei kerro katuneensa.
– Pikemminkin olen miettinyt, että hyvä kun lähdin. Ja sen jälkeen, että hyvä kun tulin ehjänä pois sieltä.
”Tosi pieni olo”
Huhtala kertoo taistelleensa vuoden aikana kansainvälisessä legioonassa, pohjoismaisessa Team Wiking -sotilasyksikössä ja Ukrainan erikoisjoukkojen alaisuudessa.
Hän eteni joukkueen- ja ryhmänjohtajan tehtäviin ja pääsi jopa kouluttamaan ukrainalaisia upseereja.
Vuoden aikana vastaan tuli hyökkäys- ja puolustustehtäviä, asuinalueiden tyhjäämistä ja muun muassa häirintä- ja tiedustelutehtäviä.
– Mikä oli tarpeellista, se tehtiin ja homma hoidettiin.
Kaikkein pelottavinta oli voimaton olo, jonka Huhtala kertoo tulleen, jos ei ollut riittävää tilannetietoa ja pommitettiin ohjuksilla sekä raketinheittimillä eikä oikein voinut tehdä mitään.
– Sitä ei välttämättä heti ymmärrä, mutta siinä on ihmisellä tosi pieni olo, kun ei ole mitään muuta tehtävissä kuin suojautua.
Huhtala muistuttaa, että kyse oli oikeasta sodasta, jossa kuollaan ja tapetaan. Niin raa'alta kuin se kuulostaakin.
– Siellä tehdään tarvittavat tehtävät. Ei se osaltani ollut mitään vartiointia tai pyssyn kanssa tsekpointilla nojaamista. Se oli ihan totaalista sodankäyntiä, hän sanoo.
Itseäkin yllättää
Huhtala kertoo palanneensa Suomeen, koska sodan luonne muuttui: liike väheni ja ohjuksilla ja tykeillä ampuminen lisääntyi.
– Siellä ei ollut tarjolla tehtäviä, joissa minun osaamiseni olisi ollut hyödyllistä.
Rintamalla selviämiseen auttoi ryhmähengen ylläpitäminen ja huumorikin, jota yritettiin pitää yllä.
Omasta itsestä sota opetti paljon.
– Ainakin sen, ettei äiti ole turhaan minua fiksuksi pojaksi kehunut. Olen itsekin vähän yllättynyt, millaisissa tilanteissa pää on pysynyt mukana ja millaisista asioista selvinnyt.